Ihannekuva metsästä vaihtelee sen mukaan, millaiseen metsään on tottunut. Esimerkiksi eteläsuomalainen on saattanut tottua lehtomaisiin, reheviin metsiin joissa on mäkiä ja lehtipuita, kun taas pohjoissuomalainen pitää jäkäläistä männikkökangasta ihanteellisena metsänä.
Metsä nähdään usein vastakohtana urbaanille ympäristölle, mutta myös metsän tilan voi jakaa luonnonmetsään ja käsiteltyyn metsään. "Metsä voi Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen viitoittamana olla sivistyksen vastapaino. Metsässä voi olla yksikseen ja samalla yhteiskunnan ulkopuolella, vapaana elämän pakoista", Lauri Louekari sanoo.
Kiven veljekset pakenevat lukkarin oppia pakoon metsään, Impivaaraan, missä yhteisö ei tuomitse. Ajan kuluessa veljekset tekevät turvapaikastaan uudistilan ja ikään kuin palaavat takaisin yhteisöön.
Metsä voi olla myös pelottava paikka. Kansantaruissa metsässä saattoi asua esimerkiksi noita. Myös nykyään metsä saattaa olla jollekulle vaarallisen tuntuinen paikka. "Metsä on hirveän eksyttävä, jos sinne esimerkiksi kaupunkilainen joutuu ilman kompassia. Helposti voi käydä niin, että on hätä puserossa ja haluaa metsästä pois", Louekari pohtii.
Suomalaisen metsän maisema on usein metsäteollisuuden muovaamaa.
"Suomi on viidessäkymmenessä vuodessa muuttunut komeiden hongikoiden maasta taimikoiden maaksi. Suomalaisilla on kuitenkin hieno taito osata mennä metsään metsän itsensä vuoksi. Aina metsään ei tarvitse mennä raha, puunhakkuu tai marjastus mielessä", Louekari sanoo.