markku.heikkila@kaleva.fi
Greenpeace julistaa tyytyväisyyttään. Samoin tekee Metsähallitus. Paadarin poromiesveljekset vetävät asian pois kaikista oikeusasteista ja YK:n ihmisoikeuskomiteasta. Inarin kunnassa Nellimissä jo monta vuotta vatvottu metsäkiista on näin tullut päätökseen.
Sivusta katsoen oli näyttänyt siltä, että sopu on niin kaukana kuin olla saattaa. Osapuolet olivat kaivaneet metsänäkemyksissään poterot, joiden yli keskustelua käytiin juristien ja julkisuuden kautta. Paikallinen kiista sai siivet selkäänsä ja muuttui suuren luokan periaatekysymykseksi, jota puitiin kotimaisia oikeusistuimia, ulkomaisia lehtiä ja nettisivuja ja Yhdistyneiden Kansakuntien elimiä myöten.
Nellimin kylän metsurien takana seisoi Metsähallitusta, Suomen valtiota ja Stora Ensoa. Poromiesten reserveissä oli alkuperäiskansojen oikeuksia, ihmisoikeuspolitiikkaa ja isoja ja hyvin verkostoituneita ympäristöjärjestöjä.
Näin jatkui monta vuotta. Puhe - pikemminkin huuto - koski metsähakkuiden ja saamelaisen porotalouden yhteensovittamista, josta ei näyttänyt tulevan mitään. Kunnes viime maanantaina ilmestyi tiedote, joka kertoi Metsähallituksen ja poromiesten sovinnosta. Sen mukaan aiemmin hakkaamattomia metsiä ei hakata ainakaan 20 vuoteen. Kyse on 16 000 hehtaarista, mikä kooltaan vastaa jo keskikokoista kansallispuistoa.
Samalla Metsähallitus sai työrauhan alueilla, joita aiemmin on käsitelty. Kaikki osapuolet kehuivat sopimusta, ja kimurantti kiista päättyi näin kauniiseen kompromissiin.
Niin sitä pitää. Muualla Inarissa metsäkiistoja silti vielä muhii, ja viime vuosina Lapissa Metsähallituksen tekemisten perään ovat kyselleet muutkin tahot kuin saamelaiset poromiehet. Esimerkiksi Muoniossa matkailuväki on kavahtanut hakkuusuunnitelmia.
Mutta tämä kaikki oli paljon kuumempaa ennen Stora Enson Kemijärven tehtaan lakkautusta ja ennen päälle kaatunutta talouskriisiä, joka parhaillaan tekee avohakkuuta Suomen metsäteollisuudessa, ilman uudistamissuunnitelmaa.
Tuoreet hakkuutilastot kertovat kaameita miinusprosentteja. Toukokuussa tehtiin maassa metsänhakkuita vähemmän kuin kertaakaan 30 vuoden tilastoissa. Vaikka siitä kuopasta johonkin noustaan, kukaan ei ennusta metsäteollisuuden puun tarpeen kasvua. Energiapuulle kasvua ehkä on, ja puutuotteille, jos hyvin käy.
Näissä oloissa ei kaikista mahdollisista hakkuuhehtaareista kannata kynsin hampain pitää kiinni. Ei ainakaan Ylä-Lapissa, jossa kaikki kasvaa hitaasti jo jossa jokainen vanhoihin metsiin suuntaava metsäkone hinaa perässään isoja periaatekiistoja. Eikä ehkä muuallakaan.
Jos nimittäin metsiä ei kerta kaikkiaan tarvita selluksi ja paperiksi entisiä määriä, mihin niitä silloin tarvitaan? Energiapuun kasvattamoiksi? Vai toivottavasti elpyvän puutuoteteollisuuden tarpeisiin, jotka eivät silti mitenkään voi olla yhä massiivisia kuin vanhalla metsäteollisuudella?
Jääkö silloin käsiin entistä enemmän metsää, jonka elämäntehtävä olisi olla metsänä? Poronhoitoalueena kuten Nellimin tapauksessa mutta laajemmin ottaen virkistyksen, luontomatkailun ja suojelun tukialueena? Kuinka niitä hoidetaan ja niistä työllistytään, jos kyse ei ole suojelualueista? Voiko suojelualueita uudessa tilanteessa etenkin eteläisessä Suomessa laajentaa?
Metsäkeskustelu on tähän asti ollut pitkälti metsäteollisuuskeskustelua. Sen laventaminen paljon isommaksi pohdinnaksi olisi jo tarpeen.