Näetkö metsää puilta? Näin olisivat voineet kysyä helsinkiläistutkijat, jotka selvittivät, millainen rooli kaupunkimetsillä on stressinlievittäjinä.
Tutkimuksessa 66 helsinkiläistä kaupunkimetsien käyttäjää vietiin eri etäisyyksillä metsän reunasta sijaitseviin kyselypisteisiin.
Ensimmäinen piste sijaitsi aivan metsän reunalla, toinen noin 20 metriä reunasta metsän sisäosiin päin niin, että kaupunkiympäristöä vielä näkyi sekä kolmas metsän sisäosassa, josta ei enää ollut näköyhteyttä kaupunkiin.
Tulokset eivät suoranaisesti yllätä: helsinkiläiset kaupunkimetsien käyttäjät kokivat elpyvänsä stressistä sitä paremmin, mitä vähemmän kaupunkimaisema pilkotti metsän reunan läpi.
Helsingissä tehty, Landscape and Urban Planning -tiedelehdessä julkaistu tutkimus on kuitenkin mielenkiintoinen, kun sen yhdistää aiheesta aiemmin tiedettyyn. Esimerkiksi siihen mitattuun faktaan, että metsässä verenpaine ja pulssi tasoittuvat ja stressihormonin eritys vähenee.
Jos metsään haluaa mennä rauhoittumaan, pitää löytää sellainen alue, jota pitää metsänä. Kaikki metsäksi kutsuttavat paikat eivät tätä hieman subjektiivista kriteeriä suinkaan täytä.
Helsinkiläistutkimus viittaa vahvasti siihen, että sulkeutuneisuus on tärkeä tekijä metsän kokemisessa.
Metsässä ollessa kuuluu näkyä vain metsää. Jos puiden välistä voi havaita ohi ajavia autoja tai rakennuksia, maisemassa on häiriö.
Kaupunkimetsät pitäisi ottaa nykyistä enemmän huomioon kaupunkisuunnittelussa ja kaavoituksessa ja nimenomaan virkistyskäytön näkökulmasta.
Metsän sulkeutuneisuus on hyvä mittari, jonka voisi ottaa mukaan kaupunkimetsien suunnitteluun.
Tähän viitataan myös helsinkiläistutkimuksessa, jossa huomautetaan kaupunkimetsien olevan usein pieniä. Jos metsän kokoa ei voi kasvattaa, sulkeutuneisuuteen voi vaikuttaa metsän tiheydellä.
Tiheät, pusikoituneet kohdat voisi nähdä huonon metsänhoidon sijaan tervetulleina näköesteinä ja metsämaiseman täydentäjinä.
Luonnon terveysvaikutukset laajemminkin on aihe, jota soisi tutkittavan jatkossa enemmän ja vielä nykyistä monitieteisemmin. Lääketieteen ja ympäristötieteiden lisäksi tarvitaan ainakin käyttäytymistieteiden osaajia.
Taloustiedekin on tarpeen, sillä metsiä kasvatetaan useimmiten myyntiä varten ja silloin virkistyskäyttö pitää pystyä arvottamaan euroissa, että metsänkäsittelyn vaihtoehdoista voitaisiin keskustella.
Luonnossa oleskelun positiivisia vaikutuksia voisi myös hyödyntää terveydenhuollossa. Ehkä vielä päädymme hoitokäytäntöön, jossa lääkäri määrää stressaantuneelle metsäretken, mielellään koko päivän mittaisen.
Siinä olisi resepti, jota ei tarvitse uusia, vaan sen voi omatoimisesti nauttia niin monta kertaa kuin on tarpeen.
Metsän kokemista kannattaisi tutkia myös laajasti eri puolilla maata. Suomussalmelaisen metsä on taatusti erilainen kuin pääkaupunkiseudulla asuvan.
Eri tavoin käsitelty metsä myös varmasti koetaan eri tavalla. Entä mitä ääniä metsässä saa tai ei saa kuulua?
Metsässä virkistymisen suoranaisia fysiologisia seurauksia osoittavat tutkimukset vihjaavat myös siihen, että lajina emme vielä ole oikein sopeutuneet kaupunkimaiseen ympäristöön.
Ihminen on asunut kaupungeissa vasta muutamia tuhansia vuosia lajimme parinsadan tuhannen vuoden mittaisesta historiasta, ja valtaosaltaan kaupungistuminen on hyvin nuori ilmiö.
Metsään meneminen on paluu esi-isien savannille, tai missä nyt lienemmekään kehittyneet.