Kaikki muuttuu pinnallisemmaksi, ja mikä ei kiehdo suuria massoja, se ei kiinnosta mediaa. Tämän ketjun hännässä vaikutus on kaikkein surullisin ja tuhoisin: heikosti näkyvyyttä saava, tavalliselle kulkijalle vaikeakin asia ei kiinnosta pinnallisen julkisuuden mukana yhä enemmän eläviä poliittisia päättäjiäkään.
Mediaseksikkyys on päivän sana, joka vain korostuu. Tästä hyvä esimerkki on metsätalous. Sen saama julkisuus on keskittynyt viime vuosina yhä enemmän pintailmiöiden ympärille. Ketä kiinnostaa juttu isännästä joka on hoitanut metsänsä niin hyvin, että huojuvaa riittää tuleville polville?
Metsäyhtiöt katselevat tietysti kiinnostuneina satelliitista tällaisia palstoja. Suurin osa lukijoista kääntää kuitenkin haukotellen sivua ja etsii kiihottavampia otsikoita murhista, tapoista ja muista pienemmistä nakkikioskien tappeluista.
Yhteiskunnan ja ihmisten arvot ovat muuttuneet pääosin hyvään suuntaan. Metsää katsotaan aivan toisin silmin kuin vielä parikymmentä vuotta sitten, jolloin ympäristöarvoista puhuja sai sosialistin leiman kättelyssä otsaan että läsähti.
Metsissä ehdittiin tehdä huonon tietämyksen ja järjettömien asenteiden vuoksi paljon luonnolle syntiä. On hyvä, että ympäristönäkökulmat huomioidaan myös talousmetsissä.
Kehityksen aikana suomalaiset ovat eläneet kovimman teknologiabuumin, jonka keskellä aiemmin maan yhtenä peruspilarina pidetyn puualan arvostus on laskenut. It-alan kyllästyttyä on kuitenkin tullut aika katsoa jälleen peruselinkeinojen suuntaan, josta voi sittenkin olla vielä ammennettavissa uusia nokioita.
Metsäalalla hiekka on kuitenkin valumassa tiimalasista vaarallista vauhtia. Omistajarakenne muuttuu. Suuri osa metsistä kuuluu kaupunkilaisille ja iäkkäille ihmisille, joilla ei ole tarvetta myydä puita.
Perinnönjaoissa tilat pirstoutuvat tai jäävät riitaisille kuolinpesille, joissa asioiden hoito vaikeutuu. Kun yhtälöön lisätään vielä ajastaan jäänyt verottajan ja oikeusviranomaisten pykäläviidakko, ei ole ihme, että yhä suurempi osa kansallisomaisuudesta seisoo hoitamattomana ja halvaantuneena laajoilla aloilla.
Onko Suomella tällaiseen varaa? Metsäalaan perehtyneiltä tilallisilta tulevan palautteen mukaan metsätalouteen liittyvät kysymykset eivät kiinnosta enää edes porvaripuolueiden kansanedustajia, joille peruselinkeinojen luulisi olevan lähinnä sydäntä.
Vaalimatematiikka on armotonta: kalastellaan vesillä, joilla on ääniä tuovaa julkisuusarvoa. Suomessa on kuitenkin lähes miljoona metsänomistajaa. Poliitikkojenkin kannattaisi ehkä sittenkin kuunnella tätäkin ryhmää herkemmällä korvalla.
Omistajarakenteen muuttuessa koko ajan siihen suuntaan, että taloudelliset edellytykset heikkenevät, metsäalaakin olisi kehitettävä puhtaan yrittäjyyden suuntaan. Ensimmäinen ehto olisi tilakokojen kasvattaminen, mutta yksityismetsissä kehitys menee toiseen suuntaan. Tilat pilkkoutuvat yhä pienemmiksi, joiden talouskäytöltä häviää kokonaan pohja.
Metsät olivat ennen kiinteä osa maatiloja. Tässäkin kehitys on ajanut pahasti ohi.
Pelkkiä metsätiloja kohdellaan verotuksessa aivan eri tavalla kuin maatalouden harjoittajia esimerkiksi sukupolvenvaihdoksissa.
Kun katsoo kaikkialla meneillään olevaa murrosta, tulee eittämättä mieleen, olisiko metsäsektorikin purettava kaiken myllerryksen keskellä perustuksiaan myöten.
Jos metsätalous halutaan pitää mukana yhteiskunnan kehityksessä, perusteellinen syväkyntö olisi paikallaan ministeriöstä alaspäin. Aikansa eläneet päällekkäisyydet pitäisi purkaa.
Onko siihen kenelläkään poliittista rohkeutta?
Sopii epäillä.