Perustamisestaan asti Pietari on vaikuttanut Suomen kohtaloihin. Nyt kaupungin uusi nousu kirjoittaa vereksen luvun historiaan.
Tähän on tuleva kaupunki. Näillä Pietari Suuren sanoilla Nevan suiston Jänissaarella 300 vuotta sitten muuttui tämän maailmankolkan historia peruuttamattomasti. Venäjälle ryhdyttiin rakentamaan ikkunaa Eurooppaan keskelle inkeriläiskyliä, Ruotsin pitkään hallitsemalle alueelle Suomenlahden pohjukkaan.
Pietari on monin tavoin ainutlaatuinen metropoli. Se syntyi täysin keinotekoisesti soiselle maalle, kun yksinvaltias halusi muuttaa valtakuntansa painopisteen lähteen. Sitä rakennettiin väkipakolla, sinne palkattiin aikansa johtavat kaupunkisuunnittelijat, ja lopputuloksena Pietarin keskusta on hätkähdyttävä, korvaamaton arkkitehtoninen kokonaisuus.
Tsaarin hovin perässä sinne asettuivat ylimykset, virkamiehet sekä kirjailijat, runoilijat ja säveltäjät. Pietariin on aina yhdistynyt kulttuuri, samoin kuin loiston ja kurjuuden kohtaaminen. Sen kautta kulkivat myös uudet poliittiset aatteet, nekin, jotka johtivat vanhan Venäjän kuohuntaan, tsaarinvallan kukistumiseen ja Leninin bolshevikkivallankumoukseen.
Neuvostoaikana Pietari latistui Leningradiksi, suureksi mutta harmaaksi provinssikaupungiksi. Natsi-Saksan piirityksessä se oli kuristua hengiltä, ja myöhemmin kommunistitalous ympäröi sen asetehtailla ja loputtomilla ankeilla betonilähiöillä - kunnes valta jälleen vaihtui, nimi palasi Pietariksi ja kaupunki pääsi irti kahleistaan.
Nyt nuhjaantunut suurkaupunki on taas kiillotettu loistoonsa, kiitos 300-vuotisjuhlien ja kiitos pietarilaislähtöisen presidentti Vladimir Putinin. Ilman hänen myötävaikutustaan vuosipäivän vietto tuskin olisi saanut alkuunkaan niin suureellisia puitteita kuin nyt on nähty. Pietarista puhutaan jälleen Venäjän "pohjoisena pääkaupunkina".
On kaikki syyt sille, että Pietarin muutos pannaan merkille myös Suomessa. Se on ollut erottamaton osa tämänkin maan kohtaloita, ja niin lienee myös jatkossa.
Pietariin tukeutuen Venäjä valloitti Ruotsilta Suomen, mutta antoi mittavan autonomian. Tsaarinvallan ajan moni suomalainen pystyi tekemään uraa keisarikunnan pääkaupungissa: siellä vaikuttivat virkamiehet, kauppiaat, käsityöläiset, taiteilijat ja sotilaat, Mannerheimia myöten. Kansainväliset tuulet kulkivat usein Suomeen Pietarin kautta.
Vallankumous katkaisi kaiken tuon, ja 30 kilometrin päässä Leningradista oleva raja muutti täysin merkitystään. Yhtenä Stalinin hyökkäysten motiivina oli Leningradin "turvallisuuden takaaminen". Myöhemmin Suomen sodanjohto tosiasiallisesti pelasti kaupungin päättäessään olla hyökkäämättä sinne saksalaisten mukana. Se oli yksi Suomen historian kauaskantoisimpia päätöksiä - olkoonkin, että valtioneuvos J.K. Paasikivellä oli jo valmiiksi kirjoitettu radiopuhe Leningradin kukistumisen varalle.
Nyt Pietari tekee jälleen uutta nousua. Yltiöpäisiä, maailman johtavien valtionpäämiesten huippukokouksin höystettyjä vuosijuhlia ei järjestettäisi missä tahansa: sekin on osoitus siitä, että kaupungin uusi rooli tunnustetaan.
Venäjän lainsäädäntö tekee normaalin kanssakäymisen yli rajan yhä monin tavoin turhan vaikeaksi. Suomelle on kuitenkin vain hyötyä siitä, jos Suomenlahden pohjukassa sijaitsee harmaan ja ongelmaisen suurkaupungin sijaan yhä vireämpi, itseensä luottavampi ja avoimempi metropoli: parhaassa tapauksessa jälleen Venäjän ikkuna Eurooppaan ja muun Euroopan ikkuna Venäjän kulttuuriin.