Tunnistetta #metoo on käytetty runsas vuosi. Eniten kampanjassa on yllättänyt kaksi asiaa: häirinnän määrä sekä laajuus. Tämä on yksi Metoon ravisuttavia löydöksiä.
Tuskin Metoo on hävittänyt kieroutunutta käytöskulttuuria, mutta muutamia todella hävyttömiä, ihmisiä tavallisessa elämässä alistavia tapoja on kitketty. Luvattomaan kosketteluun tai epäasialliseen kielenkäyttöön tottuneet henkilöt ovat pakosta ruvenneet tarkkailemaan tekemisiään. Metoo on saanut käsittämään sopivuuden rajat.
Monella työpaikalla on keskusteltu häirinnästä ja tehty kyselyitä. Ehkäisevistä järjestelmistä on sovittu. Onpa päälle päätteeksi saatettu raapaista Pirelli-kalenteri toimiston seinältä paperinkeräykseen. Vaikutusten pitää tuntua arjessa.
Seksuaaliseen ahdisteluun ja hyväksikäyttöön tarttunut kampanja ei käynnistynyt yhden näyttelijän twiittauksesta syksyllä 2017. Pohja on vankempi. Siksi se voimistui yhteiskunnalliseksi herättäjäksi.
Toimintamalli alkoi kypsyä 11 vuotta sitten yhdysvaltalaisessa nuorisojärjestössä, joka rohkaisi nuoria afroamerikkalaisia hyväksikäytön uhreja kertomaan omista kokemuksistaan – ja huomaamaan, ettei häirintä ole omaa syytä.
Alkuperäisen Metoon perustaja Tarana Burke heräsi kummeksumaan, miksei häirinnästä uskalleta puhua vaikka niin moni joutui sitä kokemaan. Alistaminen ei lopu koskaan, ellei tekijöitä ja heitä suojelevia puitteita paljasteta.
Metoon idea tulee tätäkin kauempaa. Perusta luotiin lähes päivälleen 70 vuotta takaperin. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus hyväksyttiin joulukuussa 1948.
Ensimmäinen artikla oikeuttaa koko häirinnänvastaisen liikkeen: ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”
Julistuksen kolmas kohta kertoo, minne Metoon tapaisten liikkeiden tavoite pitää asettaa: ”Kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.”
Kovaa ja ajankohtaista tekstiä suoraan ikivanhasta papyruksesta. Ihmetellä täytyy, miten artiklat alkoivat purra näin myöhään. Ehkä siihen tarvittiin digivauhditus.
Toivottavasti olemme järjen ja omantunnon ansiosta hilautumassa parempaan, tasavertaisempaan suuntaan.
Ainakaan tahdonvastainen kähmintä ei enää ole kaikessa hiljaisuudessa hyväksytty maan tapa, jollaisesta entinen kansanedustaja Tellervo Koivisto kertoi (HS 1.12.). Hän kuvaili, kuinka miehen käsi tapasi ujuttua naiskansanedustajan säärelle eduskunnassa. Sellaista ei pidetty 1970-luvulla minään, viriilinä veikeytenä korkeintaan.
Arvopohja on Metoossa kunnossa, mutta toiminta on ottanut kasvaessaan tunkkaista ilmaa siipiensä alle. Metoota on ryhdytty käyttämään myös julkisen koston välineenä.
Vaikka miessikoja on syytä muistutella tekosistaan, osa tapauksista ei ole liittynyt seksuaaliseen alistamiseen vaan sadistiseen pomotukseen. Ammatillinen epäkunnioitus ja rikkomukset työelämässä pitää nostaa näkyville, mutta niitä ei kannata sotkea Metoohon.
Metoon terävyys tylppyy, mikäli siitä tehdään kaikkia vääryyksiä hyvittävä yleistyökalu. Identiteettipoliittisena monikäyttönuijana liike latistuu ”diskurssiksi” ja menettää väkevimmän perustelunsa häirinnänvastaisessa työssä. Metoon voima on osumatarkkuudessa, täsmällisesti ja rohkeasti kerrotuissa tosiasioissa.