Kaikkihan tietävät, mitä fysiikka on. Mutta mitä metafysiikka on, siihen harvempi osaa vastata. Asia on kautta tieteen historian kiusannut tiedemiehiä ja tieteen harrastajia. Vastausta on odotettu varsinkin filosofeilta. Kuinka ollakaan, jo muinaiskreikkalaiset filosofit pyrkivät vastaamaan siihen, myös keksien sanan metafysiikka (kreikan sana "meta" = takana).
Mitä Platon ja Aristoteles uskoivat löytyvän fyysisen tai fysiikan takaa, sitä ei nyt käy tässä lyhyessä artikkelissa selostaminen. Heillä oli erinomaisia oivalluksia, joilla on vieläkin kantavuutta. Myöhemmätkään filosofit eivät ole saaneet kunnon otetta metafysiikkaan. Niin se onkin kätkeytynyt osittain mystiseen sumuvaippaan.
Nykyaikaisen tieteellisen, systemaattisen ja seikkaperäisen selvityksen metafysiikasta löydämme Nicolai Hartmannin tutkimuksesta Grundzüge einer Metaphysik der Erkentnis, 4. painos 1949 (Tiedonmetafysiikan perusteet). Sen esipuheessa hän toteaa filosofian historiaan viitaten, ettei hän suinkaan esitä uutta teoriaa, vaan "jotain uutta siitä vanhasta".
"Tässä mielessä ainoastaan tiedon metafysiikka on meille nykyihmisille, kuten pelkään, aivan liian suuressa määrin uusi teoria." Hän valittaa siitä, että tätä tiedon ydinkysymystä on tämän päivän tutkimuksessa eniten laiminlyöty.
Hartmannin filosofian lähtökohtana on sellainen arkielämän realismi, jonka mukaan tiedon kohteet ovat jo olemassa tiedostavasta subjektista (ihmisestä) riippumatta eli jo ennen mitään tietoa niistä. Tietorelaatio (tietosuhde) on se tuntosarvi, jolla subjekti tavoittaa objektin, esineen, asian ja rekisteröi siitä syntyvän kuvan tallentaen sen aivojen muistiin.
Kuinka tämä tapahtuu ja on mahdollista, on yksi keskeisimmistä ja samalla visaisimmista psykologis-fysiologis-opillista kysymyksistä, joka samalla hipoo metafysiikkaa.
Raja, jonka yli
järki ei yllä
Tieto karttuu. myös virheellisiä kuvia syntyy. Ne voidaan eliminoida vertailemalla eri havaintoja, myös muiden tekemiä, sekä loogisella päättelyllä. Siitä syntyy teoria ja teorioita maailman kokonaisuudesta ja siinä tapahtuvasta.
Tiedostava subjekti on aktiivinen osapuoli tässä tietorelaatiossa verrattuna tiedon kohteeseen, joka on passiivinen. Subjekti pyrkii uteliaasti työntämään tuntosarvensa yhä etäämmälle eli laajentamaan tietopiiriänsä aina kauemmas, siirtämään tiedon rajaa tunnetusta kohti tuntematonta tietyn ongelma-asettelun kautta.
Tieteen historia onkin olennaisesti juuri tuota tiedon rajan levotonta siirtelyä, joka merkitsee tuntemattoman muuttumista tunnetuksi (transobjektiivinen objektiiviseksi).
Mutta siellä täällä vastaan tulee yllättäen raja, jonka yli järki ei yllä. Vastaan tulee irrationaali- ja imaginaariluvuista ja äärettömän lukukäsitteestä, joita ei voi sinänsä havainnollistaa, mutta joilla kuitenkin on oma matemaattinen mielekkyytensä. Liikutaan ideaalitiedon huippukorkeissa ja ohuissa yläilmoissa, missä happi tuntuu loppuvan matemaatikonkin keuhkoista niin kuin vuorikiipeilijältä jossain Himalajan huipulla.
Ja kuinka tällainen ideaalitieto suhteutuu reaalitietoon konkreettisesta havaintomaailmasta, johon se kuitenkin on todistettavasti nivoutunut niin, että edellinen kykenee selittämään jälkimmäistä ja antamaan luotettavia ennusteita reaalimaailman tapahtumien suhteen luonnonlain täsmällisyydellä?
Mieleeni nousee esimerkkeinä muun muassa seuraavia kysymyksiä: Onko universumi äärellinen vai ääretön, rajallinen vai rajaton? Montako niitä on, miten ne ovat syntyneet? Edelleen: montako olomuotoa aineella on? Kansakoulussa opimme, että kolme: kiinteä, neste ja kaasu.
Tänä päivänä ydinfyysikot jo todistelevat kuudetta olomuotoa, fermionikondensaattia! Ne kaksi välillä keksittyä ovat plasma ja Bosen-Einsteinin kondensaatti.
Että montako ulottuvuutta maailmasta löytyy meille tutun neliulotteisen aika-avaruuden lisäksi? Mitä pimeä aine on; paljonko sitä on maailmankaikkeudessa? Mitä pimeä energia, mitä mustat aukot?
Kas siinä liuta kysymyksiä, joiden kohdalla teoria ja käytäntö väistelevät toisiansa ja metafysiikka ilkkuu fysiikalle!
Tieteen perimmäisiä kysymyksiä
Keskeinen johtopäätös tästä tarkastelusta on se, että monet ennen metafyysisiksi luonnehditut kysymykset ovat lakanneet sitä olemasta sitä mukaa, kun tieto on karttunut eli kun tiedon raja on siirtynyt yhä etäämmäs.
Samalla metafysiikan hämärä mystisyys on hälvennyt antaen tilaa arkiselle tieteelliselle kamppailulle uuden tiedon tavoittamiseksi.
Tiedon tämänhetkiset rajat tunnistetaan ja tunnustetaan. Puhutaan jopa rajatiedosta tieteen nimissä, myös rajakysymyksistä ja niin sanotuista perimmäisistä kysymyksistä. Erityisen tärkeä ja vaikea metafyysinen ongelmaryhmä muodostuu niin sanotuista eksistenssi- eli olemassaolon kysymyksistä. Etenkin silloin, kun tarkoitetaan ihmistä.
Monille uskonto on antanut parhaiten tyydyttävät vastaukset. Se ei kuitenkaan kelpaa tieteelliselle katsannolle. Näkökulma samaan asiaan on ainakin molemmilla eri.
Tieteen puolella tukeudutaan yleisen tietoteorian ohella ennen muuta etiikkaan eli moraalifilosofiaan, koska joudutaan tekemisiin muun muassa ihmisen käyttäytymisen tavoitteiden ja motiivien kanssa. Psykologia antaa vastauksen osaan kysymyksistä.
Tutkimista ja mietiskeltävää riittää. Tiedon portit avautuvat vaivalloisesti. Metafysiikka hangoittelee vastaan...
