Ilmastokysymys nostaa selvästi Arktisen neuvoston painoarvoa. Suomen on korkea aika terästää omaa ulkopolitiikkaansa pohjoisessa.
Kuplimista keskellä aavaa merta. Palamaan syttyvää kaasua lumihankeen tökätystä reiästä. Tällaisia kuvia lämpenemisestä ja sen myötä vapautuvasta kasvihuonekaasu metaanista esitteli ilmastonobelisti Al Gore arktisen alueen ulkoministereille Tromssassa, ja viesti tuntui menneen perille. Arktisen neuvoston kokous oli nyt poliittisesti painavampi kuin koskaan.
Selitys siihen löytyy sekä ilmaston muuttumisesta että Norjan ulkoministerin Jonas Gahr Støren tilannetajusta. Juuri hän houkutteli Goren Tromssaan ja teki neuvoston rutiinikokouksesta prosessin, joka aidosti saattaa vaikuttaa YK:n ilmastoneuvotteluihin.
Meneillään oleva muutos on ollut hälyttävällä tavalla nopeampaa kuin vain muutaman vuoden takaiset mallit kykenivät olettamaan edes pahimmassa vaihtoehdoissa. Arktisen merijään oletettiin voivan kesällä kadota kokonaan vuosisadan puoliväliin mennessä. Nyt aikajana on lyhentynyt viiteen vuoteen. Tällaisia muutoksia Gore kuvaa riskinä sivilisaatiolle.
Tromssassa pidetty arktinen kokous sai eteensä uunituoreita tutkimustietoja pienhiukkasten, noen ja metaanin tuntuvista ilmastovaikutuksia. Jos nämä onnistutaan ujuttamaan Kööpenhaminan joulukuisen ilmastokokouksen pöydille kuten on hyvin mahdollista, arktisella yhteistyöllä on jo globaalia merkitystä.
Arktisen neuvoston painoarvo on selvästi nousussa, mutta neuvosto itsessään on rakenteellisesti heikko. Tromssan kokouksen alla ilmestyi Lapin yliopiston professorin Timo Koivurovan toimittama kirja, jossa kritisoidaan arktisen alueen hallinnon hajanaisuutta ja sen tuomia vaikeuksia vastata haasteisiin. Tähän ei ole näkyvillä nopeita ratkaisuja. Pikemminkin vaarana on, että alueen rantavaltiot ryhtyvät keskenään toimiin, jotka sulkevat muita kuten Suomea pois.
Yhteistyön vaikeuksia kuvaa, ettei neuvosto nyt kyennyt ottamaan uusia tarkkailijoita kuten EU:n komissiota - joka jo on mukana Barentsin neuvostossa - ja Kiinaa. Kanadan vastustusta selittää maan alkuperäiskansojen kiukku EU:n hyljepolitiikkaa kohtaan. Venäjää todennäköisesti huoletti enemmän Kiinan kuin EU:n rooli. Yhtä kaikki, nämä jäsenyydet tulevat vielä eteen, mutta päätösten aika olisi ollut jo nyt.
Yhdeksi kansainvälisesti näkyvimmistä pohjoismaisista poliitikoista juuri vahvan pohjoisen politiikan myötä nousseen Støren operointi osoittaa, että arktisen yhteistyön rakenteen heikkouksia voidaan ohittaa taitavalla toiminnalla. Suomen ulkopolitiikassa pohjoisuus Itämereltä ylöspäin on ollut pitkään lähes täysin näkymätöntä, lukuun ottamatta kauppapolitiikkaa, jossa on ollut elon merkkejä.
Viime aikojen ulkoministerit Erkki Tuomioja, Ilkka Kanerva ja Alexander Stubb ovat lähinnä vain hoitaneet välttämättömät rutiinit ja pitäneet pohjoista ulottuvuutta elossa. Mahdollinen halu enempään ei ole näkynyt käytännössä asti. Suomen aloitteellisuudesta tai aktiivisuudesta kuten arktisen ympäristönsuojelun aloittamisesta tai pohjoisen ulottuvuuden ideoinnista on jo vuosikausia aikaa.
Eikä EU:nkaan tuoreessa aktivoitumisessa arktiseen suuntaan suomalaispoliitikoilla ole ollut osaa eikä arpaa. Suomen näkymättömyyden myötä muut ovat hoitaneet asioita Suomen pään yli.