Sunnuntaina alkava jääkiekon Mestiksen finaalisarja sisältää joukon erikoispiirteitä, joita on vaikea käsittää. Pelin henki nimittäin voi olla sellainen, että hävinnyt joukkue jatkaa kauttaan ja pääsee varsinaiseen liigakarsintaan, kun taas voittajan kausi päättyy Mestiksen mestaruusjuhliin.
Näy käy jos Kajaanin Hokki nujertaa kolme kertaa Mikkelin Jukurit.
Jukurit pelaa Hokkia vastaan toki maineesta ja kunniasta, mutta kaikkein eniten sitä puskee eteenpäin raha. Tyrkyllä on 250 000 palkintopotti, jonka se Mestiksen mestarina kuittaisi. Jos taas Hokki voittaisi finaalisarjan, tuo 250 000 euron potti jaettaisiin osapuolten välillä tasan - edellyttäen, ettei Jukurit nouse SM-liigaan.
Näin on kabineteissa päätetty, ja kai päätöksessä jotain logiikkaa täytyy olla.
Jukurit kuuluu statukseltaan liiganousua havittelevien Mestis-seurojen joukkoon, ja tehdyn sopimuksen mukaisesti paikka karsintaottelusarjassa kuuluu viime kauden Mestis-mestarille Jukureille, jos Mestiksen mestaruuden voittaa tällä kaudella joukkue, joka ei ole ilmoittanut pyrkivänsä SM-liigaan.
Hokki siis ei ole papereitaan sisään lähettänyt.
Myös Hokki pelaa maineesta ja kunniasta, mutta myös voittamisen riemusta, ainutkertaisuudesta, historian tekemisestä - ja miksei vähän myös rahasta.
Koska Jukurien suurin kiihoke on tässä vaiheessa oikeastaan vain iso kasa euroja, voiko maksava yleisö olla varma mikkeliläisten halusta panna itsensä täysillä likoon.
Tätä vieläkin kummallisempi on Jukurien ja KalPa:n välinen karsintaottelusarja. Mikä on kuopiolaisten voitontahdon vimma, koska sen selässä ei vaani putoamispeikko?
Jos KalPa ei syty savolaisten suureen taisteluun, ensi kaudella SM-liigassa voi olla 15 joukkuetta. Kauhukuva, jota liigan toimistolla ihan oikeasti pelätään.
Jo nyt monet ovat sitä mieltä, että neljässätoistakin joukkueessa on muutama liikaa.
Parhaimmillaan nousu- ja putoamisottelut ovat palloilu-urheilussa kauden todellisia loppuhuipennuksia - mestaruusotteluita yhtään väheksymättä. Kun kyseessä on koko seuran tulevaisuus, panokset ovat hirvittävät ja draamaa pursuaa ovista ja ikkunoista.
Oulussa muistetaan hyvin ainakin vuosien 1976, 1977, 1989, 1991, 1992, 1997, 1998, 1999 ja 2000 raastavat ratkaisuottelut, joista todella pystyi aistimaan ne valtaisat panokset ja paineet: toivo nousemista ja pelko putoamisesta olivat niin läsnä täyteen ahdetuissa jäähalleissa.
Tämän kevään draaman laadusta voi tässä vaiheessa heittää vain laimeita arvauksia.
Mitä jos Hokki saisikin mahdollisuuden päästä liigakarsintaan ja vielä nousisi SM-liigaan? Tänä keväänä se on pelkkää teoriaa, mutta lähivuosina toivottavasti realiteetti.
Hokki tietää oman talousalueensa rajallisuudet, eikä voi lähteä paisuttamaan pelaajabudjettiaan liigatasolle noin miljoonaan euroon. Siksi se hokkimaiseen tyyliin maksaisi pelaajille sellaista palkkaa, johon sillä olisi varaa. Se voittaisi liigassa ehkä 10-20 peliä, joukkueen kotiottelut pelattaisiin täpötäydessä jäähallissa, Suomi-kiekon koko kuva saisi lisää eksotiikkaa ja tästä ihmetempusta puhuttaisiin Kainuussa vielä 50 vuoden päästä.
Kainuulla on jo Jymy, Heikki Kovalainen ja Marko Kemppainen. Tähän joukkoon mahtuisi vielä yksi Hokki. Yksi veturi ja suunnannäyttäjä lisää.
Käy finaalisarjassa miten tahansa, Hokin valmentaja Kai Suikkanen on sankariviittansa jo ansainnut.
On epäoikeudenmukaista, että Jukureissa hyvän pohjatyön tehnyt, toinen 1981 Kärppien Suomen mestari ja kiekkolegenda Reijo Ruotsalainen joutuu katselemaan pelejä sivuraiteilta.
Tammikuun lopussa potkut saanut Ruotsalainen joutui ajojahdin uhriksi, kun ei pystynyt sopeutumaan Risto Dufvan luomaan ummehtuneeseen henkiseen ilmapiirin.
Suikkasen nuolet valmentajana osoittavat suoraan ylöspäin - ja hänestä tulee eräänä päivänä mies liigan kirkkaiden valojen alle. Ruotsalaiselle ovet ovat toistaiseksi pahasti takalukossa.