Olympialaiset on huippu-urheilijan taivas - ja pahimmillaan helvetti. Yhdeksän päivää ennen Vancouverin talvikisojen avajaisia on syytä palauttaa mieleen yksi fakta.
Suuri osa huippu-urheilijoista pettyy arvokisoissa. Tavalla tai toisella.
Oma taiteenlajinsa on epäonnistumisten selittely. Osa selityksistä on traagisia, osa koomisia ja osa jotain siltä väliltä.
Esimerkiksi Ateenan kesäolympialaisissa vuonna 2004 suomalaisurheilijat antoivat joukon vaihtelevia meriselityksiä. Yleisradio koosti tilityksistä kimaran, joka löytyy yhä YouTube-videopalvelusta.
Kooste paljastaa jotain olennaista suomalaisten huippu-urheilijoiden sielunmaisemasta. Epäonnistumisen suorasanainen ja -selkäinen myöntäminen on lähes ylivoimainen haaste.
Mikä tahansa muu on helpompaa kuin puhua julkisesti omasta kuolevaisuudesta ja erehtyväisyydestä.
"Kyse on pettymyksestä, suuttumuksesta ja ennen kaikkea häpeästä, jota urheilija epäonnistuneen suorituksen jälkeen tuntee. Urheilija suojelee itseään - kuten kuka tahansa meistä", urheilupsykologi Päivi Frantsi kiteyttää.
"Tunnen urheilijoita kohtaan ymmärrystä. Media ja suuri yleisö eivät välttämättä tajua, miten valtavat henkilökohtaiset odotukset arvokisoihin on ladattu."
Selittelijä joutuu maalitauluksi
Frantsin mukaan epäonnistuneen suorituksen selittely on huippu-urheilijalta luonnollinen reaktio. Selittelijä haluaa välttää häpeän, vaikka avautumisen vaikutus on yleensä juuri päinvastainen.
Selittelijäksi leimautunut urheilija on helppo maalitaulu.
Ironisinta on, että naurettavilta kuulostavien selitysten takaa löytyy yleensä merkityksellisiä yksityiskohtia. Se, että kestävyysjuoksijalle ei tule suorituksen aikana hiki, on oikeasti iso ongelma ja signaali aineenvaihdunnan häiriötilasta. Lajiin vihkiytymättömän sitä on kuitenkin vaikea ymmärtää.
Medialle annettujen haastattelujen painoarvo on usein kyseenalaistettu. Välittömästi suorituksen jälkeen - hikisenä ja tunnekuohussa - urheilija on haavoittuvimmillaan.
"Toimittajien kysymykset ovat niissä tilanteissa usein tyhmiä", Frantsi huomauttaa.
"Tärkeämpää on, miten urheilija käsittelee pettymyksen lähipiirinsä kanssa. Ei ole hyvä lähtökohta, jos pettymystä joutuu silloin kuorruttamaan totuuden vastaisilla selityksillä."
Vammojen taakse
helppo piiloutua
"Janne (Niinimaa) alkoi puhua ääneen vaivoistaan, kipeästä selästään ja kaiken maailman vaivoista. Kysyin kapteeneilta haittaako joukkuetta se, että yksi pelaaja ulkoistaa ongelmiaan ääneen. En halunnut, että joukkue alkaa etsiä tekosyitä epäonnistumisilleen ulkoapäin. - - Selittely antaa etukäteen mahdollisuuden piiloutua epäonnistumisen taakse", kirjoittaa jääkiekkomaajoukkueen ex-päävalmentaja Raimo Summanen Meidän päivä -kirjassaan.
Urheilijoiden selityksiä ei ole sidottu aikaan, paikkaan eikä varsinkaan yhteen kohderyhmään. Kuunteluoppilaiksi kelpaavat kollegatkin.
Selitykset kaikuvat myös siellä, mihin median antennit eivät ulotu - jo silloin, kun urheilusuoritus on vielä edessä.
"Kun on loukkaantunut, silloin on myös sosiaalisesti hyväksytty syy epäonnistua", Frantsi pelkistää.
Lajikulttuurien erot näkyvät monissa asioissa. Myös siinä, miten urheilijat suhtautuvat epäonnistumisiinsa.
"Esimerkiksi alppihiihtäjät ovat aika suorapuheisia. Ehkä se johtuu lajin luonteesta", Frantsi aprikoi.
Kalle Palanderin lausunnot ovat jo käsite. Mäkihyppääjistä Matti Hautamäki on omien suoritustensa mollaajana ylivertainen.
Taitoluistelijoiden lähestymiskulma epäonnistumisiin on pehmeämpi.
Kriittisimpien arvioiden mukaan hymyilevät jääprinsessat ovat Suomessa kaiken arvostelun yläpuolella.
Näkemys kaipaa jo päivitystä. Kaikkia taitoluistelun ystäviä ei miellyttänyt Helsingin Sanomien taannoinen kirjoitus, jossa EM-kisat kesken jättänyt Susanna Pöykiö nimettiin "selkäkipuselittelijäksi".
Niukasti neljänneksi jääneen Kiira Korven kyynelien aitoutta ei sen sijaan kyseenalaistanut kukaan.
"Korpi on raikas ilmestys. Hän näyttää tunteensa avoimesti ja rehellisesti", Päivi Frantsi kehaisee.