Miten kävi Eino Leinon Mestarille?
Valmis käsikirjoitus katosi Leinolta salaperäisellä tavalla.
Kirjailija selitti panneensa Vapahtajan elämää kuvaavan laajahkon runoelman klahvipiironkiinsa, josta se oli hävinnyt. Teos oli tarkoitus julkaista jouluksi 1918.
Kainuun Eino Leino -seuran puheenjohtaja, kajaanilainen opettaja Esko Piippo (s. 1945) on koonnut Mestarin katoamisesta kerrottuja versioita upouuteen esikoisteokseensa Tarinoita Eino Leinosta (Edico Oy), joka julkaistiin Kajaanin Runoviikolla.
Epäilyksen alaisena on toinen kainuulainen kuuluisuus, kirjailija Ilmari "Iki" Kianto.
Todistettavasti syyllinen?
Leino epäili Kiannon kateudesta kähveltäneen hänen Mestarinsa.
Vuonna 1952 kerrottiin Leinon elämää ja tuotantoa tutkineelle Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen apulaisprofessorille Aarre M. Peltoselle seuraava episodi:
"Leino istui Pro Humanitaten ravintolassa ja vinkkasi Kiannon ja (Eino) Aaltion pöytäänsä. Hän katsoi tiukasti Kiantoon ja sanoi harvakseen ja tiukassa äänensävyssä: ´Kuulepas Ilmari, tuoppas takaisin ne hopealusikat, jotka minulta otit!´"
Kiannon kateus ainakin oli totta. Omassa päiväkirjamerkinnässään marraskuussa 1901 Kianto tunnustaa: "Minä kadehdin häntä! (--) Tämä on minun sairasta kunnianhimoa. Oletko sinäkin pantu yhdeksi minun käärmeistäni?"
Leino-teosten keräilijän Kari Hämeen-Anttilan ukki kertoi tarinaa, että neljä herraa - Väinö Hämeen-Anttila, Kianto, Leino ja joku muu (V. Kosonen) -vietti aikaansa eräällä huvilalla, kun Leino aamulla totesi käsikirjoituksen kadonneeksi.
"Asiaa selvitettäessä kävi ilmi, että Kianto oli kateellisena ja alkoholin vaikutuksen alaisena polttanut käsikirjoituksen. Herrasmiehet eivät kuitenkaan tuohon aikaan tehneet sellaisesta poliisiasiaa", Piippo kirjoittaa.
Motiivi, muttei alibia
Onko Mestarin arvoitus nyt selvinnyt? Kiannolla on motiivi, mutta ei alibia.
"Nämä kaikki ovat muisteluksia 40 vuotta myöhemmin siitä mitä on tapahtunut. Kaikki aihetodisteet antavat kuitenkin samaa osviittaa. Kianto seurasi hyvin ärhäkkäästi Leinoa. Kun Kianto kääntyi vanhasuomalaisiin, he joutuivat kokonaan eri kulttuurileireihin", Esko Piippo muistuttaa.
Leino kadotti usein tavaroitaan, vaan ei hengentuotteitaan.
Onko muita potentiaaleja Mestarin polttajia?
"Ei. Kun kysyin asiaa Finlandia-palkitun Mestari-teoksen kirjoittajalta Hannu Mäkelältä, hän sanoi vaan, että humaljuttuja."
Kiannon jäämistöstä saattaisi löytyä vielä uusia johtolankoja.
"Kiannon arkisto on niin laaja, ettei siihen uskalla tarttua. Kiannon ja Leinon suhde oli ongelmallinen. Jätin kirjastani pois loppulauseen: ´Kiannolle kävi lopulta köpelösti. Häneltä paloi kaksi kertaa koko talo´."
Piippo on tehnyt valtavan työn seuratessaan Leinon elämän teemoja ja johtolankoja. Yksi niistä oli haave runoilijamökistä.
"Leinolla oli elämän mittainen kodin kaipuu. Loppuvaiheessa hänellä oli laudatkin hankittuna runoilijamökkiä varten, mutta kuolema ehti ensin."
Kustantaja Hannu Hirvikoski luonnehtii Tarinoita Eino Leinosta syvälliseksi teokseksi Leinon ystävistä ja lapsuudenmaisemista.
Kirjassa saavat ensi kertaa kasvot Leinon sisarukset Hilda, Paul ja Artturi Lönnbohm.
"Aarre M. Peltonen julkaisi Leinon pakinat, kirjeet ja lapsuusaikaiset runot. L. Onervan ansiokkaassa Leino-elämäkerrassa on puutteena osallisuus Leinon elämään. L. Onerva sulki kirjasta pois sen mitä itse merkitsi Leinolle ja kirjoitti ikään kuin anonyymisti", Piippo huomauttaa.
"Kansallisrunoilijamme ansaitsisi laajemman elämäkerran, joka yhdistäisi eri toimintamuodot: itsenäisyysmiehen, poliitikon ja kulttuuripoliitikon."