Lyhenne AKK tarkoittaa yksille anonyymejä kotikiusattuja ja toisille Ahti Karjalaista, josta yritettiin aikoinaan tehdä tuolla lyhenteellä Urho Kekkosen, UKK:n, seuraajaa. Lyhenteen uusin merkitys on Annegret Kramp-Karrenbauer, Saksan todennäköinen tuleva johtaja, liittokansleri Angela Merkelin seuraaja.
AKK:n valinta Saksan kristillisdemokraattien uudeksi puheenjohtajaksi on pitkästä aikaa rauhoittava uutinen Euroopalle. Ranskassa on levotonta keltaliiviliikkeen takia, Britannia tuskailee brexitinsä kanssa ja Italia on talousvaikeuksissa.
Saksaa on pitkään sanottu talouden jättiläiseksi ja politiikan kääpiöksi. Historiansa painolastista vähitellen vapautunut Saksa on viimeistään Merkelin kaudella venähtänyt kohti oikeata kokoaan myös politiikassa. Kehitystä on tyrkkinyt eteenpäin eniten se, että Yhdysvalloista on tullut presidentti Donald Trumpin kaudella epävarmempi liittolainen.
AKK astuu suuriin saappaisiin. Hänen pitää ensiksi yhdistää hajanaiset puoluerivit, tukkia kannatusvuoto sekä vihreisiin että populistiseen AfD:hen ja tietysti voittaa seuraavat vaalit, vuonna 2021. Vasta sitten hän on uusi Merkel.
Ulkomaailma tietää Kramp-Karrenbauerista vielä melko vähän. Hän oli kuitenkin Merkelin suosikkiehdokas puolueen johtoon. Merkelin ote rapautui vaalitappioiden myötä, mutta oli silti yhä kyllin tiukka nostamaan AKK seuraajakseen.
Liberaalidemokratia on joutunut viime vuosina kovaan paineeseen. On historian ironiaa, että suurimmista maista sen vankimmaksi tukijalaksi on noussut nimenomaan Saksa. Se jos mikä tietää omasta historiastaan, mitä tapahtuu kun äärimmäiset voimat pääsevät valtaan.
Maltti ja vakaus ovat nykyään harvinaisia poliittisia hyveitä. Merkel on ominaisuuksien ruumiillistuma, aivan kuten edeltäjänsä Konrad Adenauer ja Helmut Kohl. He ovat johtaneet sodanjälkeistä Saksaa yhteensä useita kymmeniä vuosia.
Yksikään näistä kolmesta ei ole ollut politiikan suunpieksäjiä, pikemminkin tylsiä. Adenauerin vaalilause vuodelta 1957 kertoo olennaisen: Keine Experimente (Ei kokeiluja.) Kohl ja hänen seuraajakseen nostama Merkel olivat tyyliltään yhtä omaperäisiä.
Merkelin alamäki alkoi kun hän avasi vuonna 2015 Saksan rajan kriisialueilta tulleille pakolaisille. Se tuli Merkelille poliittisesti kalliiksi. Hän varmaan tiesi tämän jo etukäteen, mutta siitä huolimatta hän teki niin.
Merkelin ratkaisua selittää osaltaan varmaan hänen taustansa. DDR:ssä, rautaesiripun takana kasvaneelle ei ollut moraalisesti mahdollista sulkea rajaa.
Jos Merkel olisi toiminut vuonna 2015 niin kuin poliitikko yleensä toimii, hän ei olisi avannut rajaa. Häntä on helppo jälkikäteen helppo syyttää Euroopan pakolaisongelman äidiksi. Yhtä kaikki, hän toimi tuolloin tavalla, joka laukaisi äärimmäisen kriittisen tilanteen. Ratkaisu saattoi olla huono, mutta ratkaisu se joka tapauksessa oli.
Kramp-Karrenbauerilla on hyvin aikaa valmistautua tulevaksi liittokansleriksi. Merkelin tavaramerkkejä olivat asemoituminen poliittiseen keskustaan (siellä vaalit yleensä voitetaan) – ja kilpailijoiden ideoiden omiminen.
Politiikan painopiste on siirtynyt Saksassakin muutaman piirun oikealle, ja siksi AKK ei voi kopioida Merkelin mallia sellaisenaan.
Perusnuotti tuntuu kuitenkin olevan sama. "Olen oppinut, mitä johtaminen on: ennen kaikkea olen oppinut sen, että johtajuus on enemmän sisäistä vahvuutta kuin ulkoista kovaäänisyyttä", AKK sanoi voitonpuheessaan.
AKK:n voitto, ja Merkelin jatko vielä liittokanslerina, ovat vähintään yhtä tärkeitä Euroopalle kuin Saksalle. Euroopan unioni kaipaa henkistä johtajuutta yhä enemmän sen jälkeen kun Ranskan presidentti Emmanuel Macron on joutunut sisäpoliittisiin vaikeuksiin.
Merkeliläistä jatkuvuutta on luvassa myös EU:ssa. Jos ja kun konservatiivinen Euroopan kansanpuolue EPP voittaa kevään europarlamenttivaalit, komission todennäköisin uusi puheenjohtaja on saksalainen Manfred Weber. Merkel ajoi hänet EPP:n kärkiehdokkaaksi kisassa, jossa Euroopan investointipankin EIB:n varapääjohtaja Alexander Stubb (kok.) jäi kakkoseksi.
Vaikka Merkel väistyy viimeistään 2021, hänen valitsemiaan seuraajia piisaa, onneksi.