Merikotkan nousu sukupuuton partaalta elinvoimaiseksi on suomalaisen luonnonsuojelun komea saavutus. Ihmisten päätöksistä on kiinni myös monen muun lajin kuten saimaannorpan kohtalo.
Merikotkan säilyminen Suomessa oli 1970-luvulla veitsen terällä. Pesiviä pareja oli muutamia kymmeniä, eikä niilläkään poikasten saanti ollut onnistua. Näin siksi, että ravintoketjun huipulla oleviin lintuihin oli rikastunut vaarallisen paljon elohopeaa ja muita myrkkyjä. Vuonna 1975 kuoriutuneita poikasia löytyi vain neljä.
Onneksi lajin suojelu oli jo lähtenyt liikkeelle, ja se alkoi purra. Järjestelmällinen talviruokinta johti siihen, että myrkkyjen kulkeutuminen kalojen kautta kotkiin hidastui. Asialla olivat lintuharrastajat eri puolilla maata ja WWF. Suojelualueitakin perustettiin. Myös lintuun kohdistunut petoviha laantui.
Yli sadan poikasen raja ylittyi ensimmäisen kerran viime vuosikymmenen lopussa, ja tämän vuoden lukema, WWF:n mukaan 349 poikasta, on lopullinen todiste lajin renessanssista. Aiemmin erittäin uhanalainen laji on jälleen elinvoimainen.
Merikotkan pelastuminen ei ole ainoa suomalaisen luonnonsuojelun menestystarina. Myös maakotkien kanta on meillä nyt vankempi kuin sataan vuoteen. Pohjois-Suomessa lajin vahvistumista on ratkaisevasti edistänyt se, että paliskunnille on jo useiden vuosien ajan maksettu korvausta asuttujen kotkareviirien mukaan. Niinpä kotkan pesän ilmestyminen suon laidalle ei poromiehille enää merkitse elinkeinon uhkaa.
Maakotkan kohdalla asenteetkin ovat lientyneet, mutta on niissä yhä korjattavaa. Kotka ei vie kenenkään elantoa, mutta kiivailijoille riittää sekin, että kotka saalistaa samaa riistaa kuin metsästäjät.
Vanhakantainen petolintuviha näkyi myös viime kuussa Kuusamon Käylässä, jossa pesäänsä ammuttiin munia hautonut, rauhoitettu kanahaukka.
Ainakin linnuston suojelussa Suomessa on silti kirjattu enemmän voittoja kuin tappioita. Merikotkan ohella hienoimpiin saavutuksiin kuuluu laulujoutsenen sodan jälkeinen elpyminen kuoleman partaalta.
Monet jyrkät kantojen nousut ja laskut johtuvat ihmisen toiminnasta. Peltoviljelyn ja laiduntamisen muutokset ovat Suomessa heikentäneet radikaalisti esimerkiksi peltopyyn ja kottaraisten kantoja. Kaatopaikat ovat puolestaan olleet eduksi joillekin lintulajeille kuten huuhkajille.
Kaiken päällä väijyy kuitenkin ympäristön globaali muutos, jonka seuraukset Suomenkin lajistolle ovat arvaamattomat. Esimerkiksi monien muuttolintujen kantojen kutistumisen arvellaan johtuvan aavikoitumisesta Afrikassa.
Kaikkein vaikeimmassa asemassa ovat ne lajit, joita uhkaavat sekä ilmaston lämpeneminen että ihmisen piittaamattomuus. Tunnetuin kotimainen esimerkki tästä on saimaannorppa, joka on Suomen eläimistöstä ainoa äärimmäisen uhanalaiseksi luokiteltu. Lajia ei ole missään muualla, täälläkin yksilöitä on vain 260.
On siksi käsittämätöntä, ettei edes ihmisen aiheuttamaa välitöntä uhkaa Suomen luonnonsuojelun symbolilajille saada eliminoitua. Tärkeintä olisi saada lajin asuinpaikoille riittävän kattava verkkokalastuskielto alkukesäksi, kun norpan poikaset ovat vaarassa hukkua pyydyksiin. Viimeksi torstaina uutinen kertoi näin hukkuneesta kuutista.
Maa- ja metsätalousministeriö seuraa tapahtumia katseella varjellen pienen kalastajajoukon etua. Se on surullinen esimerkki perspektiiviharhasta sekä siitä, kuinka kapeasti ministeriöt ja niitä johtavat poliitikot, tässä tapauksessa Sirkka-Liisa Anttila, ymmärtävät tehtävänsä.