Juhlakirjaan sisältyvässä repliikissään ohjaaja Juha Hemánus varsin herkullisesti leikittelee sattuman kohtalokkuudella. Tyyliin: ellei nuori vaimo olisi inhonnut virua vanhan miehen petissä, ellei hurmaava Uhtuan roikale olisi törmännyt epäsuhtaisen parin vieraaksi, ellei anoppi olisi juuri tuolloin niin armotta marmattanut epätoivotulle miniälleen...
Niinpä niin: ellei näin olisi tapahtunut, kaikki olisi saattanut mennä toisin.
Aivanko toisin?
Eikö draamaa siis olisi syntynytkään? Englantilaisen sanonta kuuluu: Very nearly everything in history very nearly did not happen. Eli jos kaikki olisi mennyt toisin, se olisi silti liipannut hyvin läheltä sitä, mitä "todella" tapahtui. Tulkittakoon näin: sattumukset ovat sattumuksia, mutta suuri linja säilyy.
Sattumuksilla on eräänlainen kaksoisaura, jonka värähtely kertoo: oleminen sinänsä on vaakalaudalla, mutta kunhan joku kokonaisnäkemys ottaa huostaan, eiköhän se siitä.
Richard Wagner oli ensimmäinen säveltäjä, joka suurenmoisella tavalla otti huostaan tällaista kaksoisauroja. Teknisesti ottaen se kävi niin, että tuhatsointinen orkesteri sai ylivallan ja solistien ihmisääni tavallaan sulautui taustaansa.
Aarre MerikannonJuha on ennen muuta orkesteriooppera riippumatta siitä, miten tarkkaan juuri Wagnerille koituu ja sovittuu kummin rooli. Orkesteriooppera on periaatteessa tauoton (ei numeroihin jakautuva), jolloin käytännössä "kaikki vaikuttaa kaikkeen" tässä ja nyt.
Ihmeen vähän ohjaaja ja kapellimestari Jukka-Pekka Saraste hyödyntävät oopperan kaikkikattavaa orkestraalisuutta - näin mietiskelin kahden näytöksen jälkeen väliajalla.
Sointi ei kukkinut, kaksoisaurojen värähtelystä puhumattakaan.
Loppunäytöksessä oli ilo korjata käsitystä. Erityisesti ilahdutti draaman kannalta ratkaiseva välisoitto, joka aivan satuttavasti tanssikuviteltiin näytelmäksi näytelmässä.
Ylipäätään tanssi kerrankin sopeutettiin aivan loistavasti oopperakokonaisuuteen, hetkinen... sopeutettiinko ooppera tanssikokonaisuuteen... hällä väliä, mutta kiitos, Ari Numminen.
Draamakin se sitten virkeni. Päätös: "Ei tule enää ehyttä elämästä" pirautti sen kyyneleen. Kaikki oli - melkein - hyvin.
Miksi melkein? Onhan tässä jäpätettävä, kuten että flunssaiseksi ilmoittautunut Lilli Paasikivi (Marja) ei suostunutkaan laulamaan niin huonosti kuin piti, että Jyrki Anttila (Shemeikka) suostui laulamaan paremmin ja rikkaammin kuin muutamat kireät ylä-äänet ennustivat, että Jorma Hynninen (Juha) ei suostunut yhtään mihinkään vaan syvimmin omakohtaisesti sommitteli harmaan sävyistä niin väkivahvan kokonaisuuden, ettei tontille ole sataan vuoteen kenelläkään tulemista. Tai sitten on.
Ritva Auvinen (anoppi) ja Taru Valjakka (Akuliina) ikään kuin luennoivat nuorille laulajille; älkää kuulkaa luulko, että ääni sinänsä on jotakin. Teatteria ei kiinnosta, mitä tehdään vaan miten tehdään. Ja niin he tekivätkin, nuo legendaariset daamit!
