Venäjältä Kotkaan suunniteltu sähkökaapeli polttelee suomalaispäättäjien näppejä. Mihin ratkaisuun sitten päädytäänkin, se on tehtävä hyvin kestävin perustein.
Venäjä haluaa myydä lisää sähköä pohjoismaihin, Ruotsi haluaa sitä ostaa, ja Suomi on siinä välissä tietämättä, mitä tekisi. Jos ei ollut helppo päättää viidennestä ydinvoimalasta, tuskaista on myös tehdä ratkaisu uudesta merikaapelista, joka Kotkassa imaisisi venäläistä sähköä Suomeen yhden ydinvoimalallisen verran.
Moni kysyy, missä oikein on kaapelin toinen pää. Onko se Suomenlahden etelärannalla Sosnovyi Borin ydinvoimalassa, jota Säteilyturvakeskus kuvaa seuraavin sanoin: "Yleinen asiantuntija-arvio on, että laitos on altis erilaisille häiriöille". Tosin äskettäin keskuksen asiantuntijat ovat todenneet analyysien osoittavan, että venäläiset ydinvoimalaitokset alkavat turvallisuudessa jo vastata ikäisiään läntisiä laitoksia. Tilanne on selvästi parantunut takavuosista.
Eikä Sosnovyi Borin voimalan olemassaolo ole kiinni siitä, rakennetaanko merikaapelia Suomeen vai ei. Riskit ovat samat riippumatta siitä, mihin sähkö menee.
Sitäkin on ihmetelty, onko Venäjällä todella tällaista ylikapasiteettia. Maan oma sähkönkulutus on kasvussa, kun talous siellä jatkuvasti kohenee, ja kovina pakkastalvina kulutus on huipussaan myös Pietarissa. Ongelmat ovat tuoreessa muistissa viime talvelta: onko myytävää, jos sähköä tarvitaan omassa maassa?
Omavaraisuus on yksi osa keskustelua. Kaapeli lisäisi runsaasti riippuvuutta Venäjästä energian tuottajana.
Syyttävää sormea on suunnattu myös Ruotsiin. Jos maa huolehtisi perusenergiansa saannista yhtään pitkäjänteisemmin, ei Venäjältä tarvitsisi haikailla sähköä suljetun ydinvoimalan tuotantoa vastaavaa määrää.
Suomen kantaverkkoyhtiö Fingrid vastustaa suunnitelmia ankarasti. Toisaalla on muistutettu, että Fingridin omistavat enemmistöllä Fortum ja Pohjolan Voima, eikä niiden intresseissä välttämättä ole sähkön hinnan lasku. Mutta on myös niin, ettei Fingridin voi olettaa maksavan satoja miljoonia euroja kantaverkon vahvistamiseksi.
Fortum on viime aikoina ollut kovasti ostoksilla Luoteis-Venäjällä: sillä on isoja osuuksia niin Kolenergossa kuin Lenenergossa. Suomalainen pääoma kelpaa Venäjän energiamarkkinoille, entä venäläinen Suomeen?
Suurteollisuus niin Suomessa kuin Ruotsissa tukee hanketta. Niille sähkön hinnan lasku kelpaa, riippumatta siitä, mistä se tulee. Mutta samalla on huomautettu, että merikaapeli hidastaisi Suomen omia energiaratkaisuja.
Näin ollaan tilanteessa, jossa väitteet ja vastaväitteet sinkoilevat ilmassa. Monen on vaikea erottaa, mikä tässä kaikessa on faktaa, mikä aikomuksia tai uskomuksia, ja mikä ehkä silkkaa ennakkoluuloa.
Poliittisten päätöksentekijöiden tehtävä on pitää päänsä kylmänä ja koettaa erottaa oleellinen epäoleellisesta. Lisätietoa tarvitaan vielä monesta asiasta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pää voitaisiin pitää pensaassa loputtomiin, vaan ratkaisukin on tehtävä.
Mikäli kysymykset kustannuksista, toimitusvarmuudesta ja varavoimasta voidaan pitävästi ratkaista, nousee kynnys kaapelin torjumiseksi korkealle. Venäjän talouden on pitkään toivottu toimivan markkinatalouden pelisääntöjen mukaan. Nyt se näyttää niin tekevän: sähköä halutaan myydä, jos sille on ostaja.
Venäläissähkön lisääminen Suomen verkkoon on vielä monen mutkan takana.