Lähteet: Metsähallitus, Antti Rönkä.
Maa kohoaa Perämeren pohjukassa noin yhdeksän millimetriä vuodessa, mikä muuttaa maisemaa ajan mittaan. Kareja nousee merestä luodoiksi ja saariksi, ja vanhat saaret pensoittuvat. Tuhat vuotta sitten valtaosa saarista oli vielä meren alla!
Perämeren saaret ovat Suomen puolella yleensä kivikkoisia moreeniselänteitä, joilta rantatyrskyt ovat aikojen kuluessa huuhdelleet hienoa ainesta pois. Niitä reunustavat laajat ja karikkoiset matalikot, mutta esimerkiksi jokisuilla saarten rannat ovat hienoa hiekkaa jota joki on kuljettanut mukanaan.
Etelätuulet nostavat ja pohjoistuulet laskevat meriveden pintaa Perämeren perukassa. Vuoden korkeimman ja matalimman veden pinnan ero voi olla kolmekin metriä. Varsinkin loppusyksyllä maihin ajautuvat jäät muokkaavat rantoja ja niiden kasvillisuutta.
Pensaskareja ja lintuluotoja
Saariniittyjen kukkaloisto häikäisee värikylläisyydellään keskikesällä. Hiekka, sora, kivikko - ja savirannoilla on kullakin oma kasvillisuutensa. Kasvillisuuteen vaikuttaa myös rannan jyrkkyys tai loivuus sekä suojaisuus tai avoimuus. Rantaniityt rajoittuvat pensaikkoon tai korkeimmilla ja vanhimmilla saarilla metsään.
Metsissä on enimmäkseen koivua, harmaaleppää, pihlajaa ja tuomea, sekä havupuita kuten kuusta, mäntyä ja katajaa. Paikoin metsät ovat reheviä, jopa lehtomaisia. Kasvillisuus ei kuitenkaan ole aivan luonnontilaista. Isoimpien saarten lailla on muun muassa katajaa kasvavaa nummea, joka on osittain syntynyt lampaiden laidunnuksen tuloksena.
Mäntyä ja kuusta on istutettu joillekin saarille, mutta esimerkiksi Selkäsaaren korkealla moreeniharjanteella ne kuuluvat alkuperäispuustoon. Monenlaiset marjakasvit viihtyvät saarissa. Niitä ovat esimerkiksi mustikka, mansikka, vadelma, puolukka, mesimarja ja kaarnikka eli variksenmarja. Myös musta- ja punaherukkaa tavataan. Etelämpänä pensaana kasvava tyrni jää Perämeren pohjoisosassa matalammaksi.
Avoimilla luodoilla ja isojen saarten niemillä pesivät äänekkäät nauru- ja kalalokki- sekä lapintiirayhdyskunnat. Paljolti niiden suojassa pesivät kahlaajat ja vesilinnut, joista tukkasotka ja tukkakoskelo ovat runsaimmat. Tavallisimpia pikkulintuja ovat avomaiden ja pensastojen lajit kuten kivitasku, niittykirvinen, västäräkki ja pajusirkku.
Selkälokki, lapasotka ja lapinsirri ovat vähentyneet huomattavasti. Nauru, kala - ja harmaalokki taas ovat lisääntyneet, kuten myös tukkasotka ja punajalkaviklo. Ulkomerellä tavataan norppaa ja hallia. Saarten kasvillisuutta verottavat jänikset ja saaristoon talvisin harhautuneet porot ja hirvet.
Kalastusta keskiajalta saakka
Perämeren ulkosaaristossa on kalastettu ainakin 1500-luvulta saakka lohta, maivaa eli muikkua, silakkaa, siikaa ja madetta. Kalastukseen liittyvän asutuksen jälkiä on kaikkialla saaristossa: rakennusten pohjia, verkkotarhakiveyksiä, rajamerkkejä, pookien eli merimerkkien tukikiveyksiä ja kellarikuoppia.
Pirtukätköjen jäänteitä kieltolain ajalta on saarten rantalouhikoissa. Pirtumatalan kupeessa on uponneen pirtulaivan hylky. Tärkein kalastuksen muoto on nykyään lohen rysä- ja loukkupyynti.
Perämerellä on myös vanhoja sahasaaria kuten Kemin edustalla oleva Laitakari ja Simon edustalla Kallio. Muistona yhteisestä menneisyydestä saarilla on niin sanottua rimamöljää, joka muodostui päällekkäin ladotuista laudoista ja rimoista, joiden väliin pantiin painoksi kiviä. Näin kasvatettiin saarten pinta-alaa, koska siihen aikaan sahajätteelle ei keksitty muuta käyttöä.
Sahasaarissa on rakennusten kivijalkoja ja raunioita muistoina elinvoimaisista yhdyskunnista. Saarten vanhat puutarhat ovat villiintyneet ja sekoittuneet paikalliskasvien kanssa.
Ulkoluotojen ketju vie Hailuodosta Kemiin
Kaukana ulkomerellä, parikymmentä kilometriä mantereelta on pikkuluotoja, jotka siintävät kuin pienet laivat yksinään horisontissa keskellä ulappaa. Saarilla vallitsee miltei erämaankaltainen rauha, jonka rikkoo vain ohiajavan rahtilaivan aiheuttamat, rantaan pärskyvät laineet.
Luodot muodostavat Hailuodosta Kemin Ajokseen saarijonon, jossa pisin ylitys saaresta toiseen on 7,5 kilometriä. Näille saarille voi kulkea vain hyvällä säällä, ja myrskyllä ne ovat täysin saavuttamattomissa ja eristyksissä.
Yksi tällainen saari on Selkäletto Iin edustalla 20 kilometriä mantereesta, puolentoista tunnin venematkan päässä. Selkäletto on vanha kalastajasaari, jonne kuljettiin vuosisadan alussa hevosella talvisaikaan hylkeenpyyntiin. Tuon aikaisesta hylkeenmetsästyksestä on Eino Virkkula kirjoittanut kirjassaan "Valkoinen erämaa".
Sen jälkeen on useampi sukupolvi vaihtunut ja löytänyt saaren perinteiset ja hyödylliset vapaa-ajanviettomahdollisuudet uudestaan. Tänä päivänä saarella on seitsemän mökkiä, jotka ovat lähinnä kalastustukikohtia. Nykyiset mökit ovat 1950-luvun alkupuolelta. Kahta niistä asuttavat iiläiset Paavo Palukka ja Toivo Putaansuu, jotka ovat kalastelleet saarella jo kolmisenkymmentä vuotta.
Talvisin mökit peittyvät jopa neljä-viisi metriä paksuun lumikerrokseen, mutta pyynti alkaa heti jäiden lähdettyä toukokuulla ja jatkuu myöhäiseen syksyyn aina jäidentuloon saakka. Tärkeimmät saaliskalat ovat siika ja taimen. Kesäisin pyydetään enemmän hupimielessä ja ahventa saadaan eniten, rannikolla lohta. "Joskus kalaa on tullut liikaakin, koska säilytysmahdollisuudet saarella ovat rajalliset ja kala pilaantuu nopeasti", kertoo Paavo Palukka.
"Vesien rehevöityminen näkyy selvästi rantavesiin muodostuvassa ruskeassa rähmässä, joka kuivuessaan jättää rantakiville pahvimaista massaa. Liekö syyllinen lisääntynyt turvetuotanto?" kyselee Paavo.
"Linnuista meri - ja selkälokki ovat täysverisiä petoja. Ne syövät muiden lintujen poikasia. Nyt näyttää siltä, että ulkomerikalastuksen ja Selkäleton mökin ylläpidon jatkajaa ei ainakaan omasta perhepiiristä enää löydy. Mökin vuokrasopimus uusitaan viiden vuoden välein, mutta aion käydä saaressa niin kauan kuin voimia piisaa", Paavo jatkaa.
Hiekkadyynejä ja suojasatamia
Selkäletosta 6,5 kilometriä etelään sijaitsee Santapankki, kilometrin pituinen "hiekkadyyni" keskellä aavaa merta, jonne tullaan veneillä - uimaan ja ottamaan aurinkoa. Santapankilta voi kahlata pari kilometriä länteen läheiseen lokkisaareen hiekkapohjaa pitkin polvenkorkuisessa vedessä.
Maakrunni ja Ulkokrunni ovat suurimmat saaret Kemin ja Hailuodon välillä, ja ne ovat liki luonnontilaisia, suojeltuja, erittäin sääskisiä erämaasaaria, joihin kumpaankin on maihinnousu kielletty, paitsi Ulkokrunnin eteläpäähän, jossa on muutama kalakämppä. Ulkokrunnissa on myös Oulun yliopiston tutkimusasema.
Hailuodosta yhdeksän kilometriä pohjoiseen sijaitsevassa Kattilankallassa on Oulun meripelastusseuran suojasatama. Suojasatama on myös Kuivaniemen korkeudella olevassa Härkäletossa.