Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden professori.
Lotta Svärdin kunnia on palautettava, vaatii Lenita Airisto uusimmassa teoksessaan Saanko luvan? Ei kun omin luvin!
Lenita Airisto on virkistävä itse otetussa kansakunnan unilukkarin missiossaan. Yleisoikeistolainen jo ennen kuin siitä tuli nykyinen maantapa, feministinä telaketjulinjan perillinen.
Nyt Airisto listaa naisia, jotka ovat olleet muille malliksi. Listalla ovat niin Margaret Thatcher kuin Condoleezza Rice, mutta ei esimerkiksi Hertta Kuusinen, joka Helsingin Sanomien arvostelijan Tuija Parvikon mukaan oli työläisnaisten merkittävä voimanlähde toisen maailmansodan jälkeen.
Se, että Parvikon huomautus vaikuttaa jotenkin epäsopivalta, panee miettimään omia asenteitamme: näinköhän tässä ollaan niin yleisesti oikeistolaistumassa, että kommunisti aina on kummajainen, vaikka kuinka täyttäisi nykyisetkin ulkonäkövaateet ja olisi myös satukirjailija.
Itsenäisyyden juhlavuosi on laukaissut keskustelun oikeasta ja vasemmasta, mihin meillä aina päädytään.
Ensin kysyttiin, jyllääkö kirjallisuudessamme yhä vasemmistovalta, sitten, miten on laita historiantutkimuksessa. Kirjailijat joko olivat niin sisäistäneet vasemmistovallan, etteivät ressut enää erottaneet sitä, tai pitivät koko keskustelua suottatyönä.
Historiantutkijat sen sijaan pöllyttävät. Esko Salmisen teos Päättymätön sota 1918 aloitti esittämällä, että meillä hyysätään yhä punaista historiankäsitystä. Seuraavaksi kysyttiin alan professoreilta, mitä punaisten voitosta olisi seurannut, ja Helsingin Sanomien toistasataapäinen kellokasraatikin pohti mahdollisuutta.
Historiallinen romaani tuntee entäs jos -lajityypin, esimerkiksi Roger Caillois´n romaanin Jeesuksesta, joka ikänsä kaiken puuhasteli piskuisena paikallisena saarnamiehenä, koska Pontius Pilatus ei pessytkään käsiään. Vuoden 1918 suhteen entäs jos -pallottelulla tarkoitetaan sanoa, että punaisten voittaessa Suomesta olisi tullut kansandemokratia. Täten tulee todistetuksi, että punaisten teloitukset olivat perusteltuja ja järkeviä, joskin hiukkasen ylimitoitettuja.
Eri asia on, mitä tällainen keskustelu hyödyttää. Ei kukaan tolkullinen enää ajattele, että punaiset olisivat pärjänneet voittajina ja että luonnevikaisia olisi ollut vain toisella puolella.
Rivien välissä keskustellaan tietysti siitä, kenellä on valta ja edellytykset tulkita Suomen historia.
Nykyisin vallitsevan tarina- ja tunnetalouden tutkijat puhuvat taustatarinoista. Tiedättehän: tämä hynä on kuulkaa hankittu helvetillisellä työllä, jota on tehty pennusta pitäen, joten älkää kadehtiko. Ehkä kansakuntakin tarvitsee kertomuksen siitä, kuinka vaikeaa on ollut? Itsenäisyys on ansaittava.
Kansallisen historian purku ei toki ole vain suomalainen ilmiö vaan osa nykyisin yleistä menneisyydenhallinta-trendiä. Espanja esimerkiksi hyväksyi juuri historiallisen muistin lain ja sisällissodan tapahtumien hyvittämisen. Se muuten oli se sota, jonka Ernest Hemingway medialisoi.
Parempi onkin, että historiaa tutkitaan kuin että siitä soditaan, kuten Jugoslaviassa on tehty.
Vieressämme Ruotsissa ja Norjassa pestään sielläkin sota- ja asennepyykkiä. Yksi esimerkki siitä, että ruotsalaisilla on omatunto herkässä, on Susanna Alakosken Sikalat-romaanin menestys. Alakoski osoittaa, kuinka ruotsalaiset katsoivat nenänviertään pitkin Ystadin siirtolaislähiöitä, niitä sikaloita, ja panivat ruotsinsuomalaiset häpeämään taustaansa. Luokaton Ruotsi onkin ikäväkseen löytämässä itsestään luokkayhteiskunnan. Kaikissa Pohjoismaissa luokkaerot tosiasiassa paraikaa syvenevät ja säätykierto kulkee taaksepäin.
Syksyn ilkikurisimpia kirjoja on Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen, jossa puretaan suomalaisten ikinäräistä alemmuudentuntoa suhteessa Ruotsiin. Sekin historia ansaitsisi tutkia: ainako ne ovat riistäneet meiltä 141-tuet?
Totta kai niin kirjallisuus kuin tutkimus on ollut yliherkkää suhteessa kansallisiin kipupisteisiin. Huhtiniemen kohu käy esimerkiksi siitä, mitä seuraa, kun ei ajoissa tutkita vaan varotaan milloin minkin tahon pahoittavan mielensä.
Vuosi 1918 hiertää yhä, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Eikä se ole ainoa: Suomen ja Saksan liittolaisuus toisessa maailmansodassa askarruttaa. Suomalaiset kun mielellään näkisivät itsensä erityistapauksena eivätkä ihan tavallisina, pakolla valinneina liittolaisina. Ja vastikään tuli julki tutkimus siitä, kuinka Neuvostoliittoa auttaneet suomussalmelaiset noin vain talvisodan aikana teloittelivat oikealle puoltavia naapureitaan. Suomen Kuvalehden sotakuvakeräys taas osoittaa, että meillä yhä on piironginlootissa irvokkaita kuvia vanjanraadoista ja ilkosilleen riisutuista venäläisistä naissotilaista.
Sekin on kysyttävä näin itsenäisyyspäivän lähestyessä, onko oikean ja vasemman haamu alati keskuudessamme vain meillä vanhemmilla ikäluokilla ja meillekö hallittava menneisyys tarkoittaa sotia. Myös naisille.
Verrataanpa, miten suomalaisuutta pohtii nuori naistulokas, palestiinalaissuomalainen Umayya Abu-Hanna. Hänen mukaansa yksikään suomalainen ei koe olevansa mikään tavallinen suomalainen vaan aina jotenkin epätavallinen ja esimerkiksi lainelautaileva, englantia puhuva vegaani saattaa hahmottaa suomalaisuutensa ihan omalla tavallaan.
Jotain yhteistä Umayya Abu-Hanna meissä kuitenkin näkee: kaikkien tänne tulevien pitäisi mielestämme kyselemättä rakastaa meitä jokaista.