Ei voi olla totta! Siinä kaikki, mitä kykenin alkuäimistyksissäni pitkään aikaan sanomaan, kun minulle selvisi pari viikkoa sitten Oulussa sukujuhlien takia pistäytyessäni, mitä asemanseudulle ollaan tekemässä.
Virheiltä eikä erehdyksiltä ei toki voi kukaan välttyä - mutta se, ettei niistä oteta koskaan opiksi, on anteeksiantamatonta. Olisi luullut, että Oulussa jos missä on vuosikymmenien kuluessa ollut tarpeeksi aikaa ymmärtää, mitä väkivaltaisella rakennuskulttuurin tuhoamisella saadaan aikaan.
Vielä käsittämättömämmäksi asian tekee se, että tämä kaikki tapahtuu kaupungissa, joka täyttää 400 vuotta! Pitkästä menneisyydestään ylpeän kaupungin ei tarvitse purkaa vanhaa. Päinvastoin eurooppalaisille kaupungeille tunnusomaista on kaikin tavoin suojella ja vaalia ja joskus jopa rakentaa uudelleen vanhaa keskustaansa todistaakseen pitkää menneisyyttään.
Saksalaiset surevat maan tasalle pommitettuja vanhoja kaupunkejaan, joiden tilalle he ovat joutuneet olosuhteiden pakosta - eivät vapaaehtoisesti - rakentamaan persoonattomia laatikkokeskustoja. Sielläkin kaikki, mitä vanhasta on jäänyt jäljelle, on säilytetty ja entisöity pieteetillä.
En tunne yhtään niin täydellisesti tuhottua vanhaa kaupunkia kuin Oulu. Mielestäni Suomessa onkin väärin puhua Turun taudista - oikeammin pitäisi puhua Oulun taudista. Uskokaa tai älkää, mutta usein olen jättänyt kertomatta vanhan kotikaupunkini iän eurooppalaisille tuttavilleni vain välttyäkseni joutumasta kertomaan, ettei Oulua todellakaan pommitettu maan tasalle. Niin he nimittäin luulevat Oulun nähdessään.
Tiedän toki, ettei lapsuuteni vanhaa Puu-Oulua purettu tuhomielessä vaan vilpittömästi parempien rakennusten toivossa. Nyt me kaikki ymmärrämme, että tuhoutui helmi, joka kauniisti entisöitynä voisi tänään olla Rauman tavoin Unescon maailmanperinnön piirissä. Tai ainakin kruununa niiden länsirannikon puukaupunkien ketjussa, joita MEK nyt kampanjoi ylpeänä ulkomaisille matkailijoille. Mutta sen jälkeen kun päästiin matkustamaan ja näkemään, miten arvokkaita ja arvostettuja vanhat keskustat kaikkialla ovat, alkoi Oulun tuhoaminen. Jopa vähäisiä hienoja kivirakennuksiakin sai mennä ruman tehorakentamisen tieltä.
Tästä on puhuttu aivan tarpeeksi niin, että kaikki sen tietävät. Muiden tavoin oululaisetkin ihastelevat Euroopan vanhojen kaupunkien viihtyisyyttä ja idyllisyyttä. Mikä ihmeessä siis mättää? Miksi vieläkin, kun Oulun purkamisvirheet on yleisesti myönnetty, sen vähänkin vanhan jäljellä olevan purkamista yhä jatketaan?
Miten Oululla on aina vain vara purkaa, kun paljon arvokkaammillakaan kaupungeilla ei enää ole? Jopa Pariisissa, vanhojen arvorakennusten hienossa ulkoilmamuseossa, entisöitiin vastikään paljon vähempiarvoiset mutta vanhat Bercyn varastorakennukset idyllisiksi kahviloiksi ja putiikeiksi - sen sijaan, että tilalle olisi tehorakennettu kylmiä neliöitä, joilla olisi tapettu kaupunginosan henki.
Lontoon kalliissa Kensingtonissa päädyttiin lopulta säilyttämään jopa hienojen herrasväen talojen takana sijaitsevat tallikujat vaatimattomine rakennuksineen. Nyt niistä on tullut niin tavoiteltuja asuntoja, että hinnat ovat nousseet pilviin.
Sivistyskaupungeissa juuri mitään vanhaa ei enää pidetä arkkitehtonisesti niin arvottomana, ettei sitä kannattaisi säilyttää. Muualla tiedetään, että se tuo kaupunkikuvaan juuri sitä charmia, mitä ei saa koskaan syntymään uutta rakentamalla.
Puhumattakaan siitä käsittämättömästä kolossista, mitä Ouluun nyt kaavaillaan. Sellaisten rakentamista varotaan jo kaikkialla ei vain esteettisistä vaan myös sosiaalisista syistä. Jos Oulu todella päättää moisen rakentamisesta, juhlavuosi jää taatusti historiaan.