Mitä merkillistä nyt tapahtuu? Parikin järeästi aseistettua armeijakuntaa havittelee suomalaisia seuraansa. Meillä ilmeisesti on sitä jotakin - sisua, rämäpäisyyttä vaiko koulutuksella hiottua tarkkuutta osua pystykorvalla pilkkaan ja pasilla petäjään.
Kaukana on aika, jolloin kuljimme kallella kypärin sekä viruimme ajopuuna kansainvälisen sotapolitiikan kymessä.
Venäjä on kautta rantain antanut ymmärtää, että he voisivat pitää Suomen kanssa yhteiset sotaharjoitusten poikaset. Torjuttaisiin vaikka terrorismia, jos ei muuta keksitä.
Venäläisten ajatus on 70-lukulainen, kuin vanha karvahattu. Mutta entä kun Natokin ottaisi maamme ilomielin jäsenekseen, ihan ytimeen saakka.
Pienen maan on aina hankala elää suurten armeijoiden puristuksessa. Vähänkin isompi tykinjytkylä tai aluevesirajoilla kelluva sotalaiva näkyy vieraassa satelliittitutkassa heti.
Asekätkentää voi harjoittaa, mutta mitä muutamalla Muhoksen latoon piilotetulla kiväärinrieskalla tekisi.
Tämän takia Suomi on panostanut strategiseen sodankäyntiin. Tavoitteena on ollut pienimuotoisuus ja mahdollisen iskun täydellinen yllätyksellisyys. Siinä olemme pelottavan hyviä - ja siksi meistä tykätään.
Suomen sotilaallisen kyvyn selkäranka ovat räjähtävät kännykät. Tai piti olla.
Korvan juuressa jysähtävä Nokian akku vie viholliselta kuulon ja puolet vasta kammattua tukkaa. Tällaisen hätäännyksen hetkellä koko yhteiskunta lamaantuu. Ei pitkäksi aikaa mutta tarpeeksi, jotta voi marssia rajan yli ottamaan tv-asemat haltuun.
Isku olisi tehokas. Nokiasta on saatu erilaisin ei-sotilaallisin kampanjoin tehtyä maailman myydyin matkapuhelin. Täsmäräjähdys Belgiassa tai Saksassa veisi muutakin kuin kuluttajajärjestöjen porukkaa kuoriämpärissä.
Poliittisen selustankin piti olla turvattu. Rynnäkön epäonnistuessa suomalainen voisi osoittaa oikosulkusuojaamatonta akkua made in Taiwan. Kaikkialla alettaisiin epäillä aasialaisten valloitushankkeita.
Tämä viikko muutti kaiken. Ollaanko meistä enää kiinnostuneita sotilaskumppaneina?
PETRI LAUKKA
petri.laukka@kaleva.fi