Satu Seppä (toim.): Journalismikritiikin vuosikirja 2007. Journalismin tutkimusyksikkö, Tampereen yliopisto 2007.
Journalismikritiikin vuosikirjan tämän vuoden kantavaksi teemaksi on otettu tanskalaisen Jylland-Postenin Muhammed-piirroksista vuosi sitten noussut kohu, joka Suomessa sai oman sivujuonteensa oululaisen Kaltion julkaistua Ville Rannan sarjakuvan Muhammedeineen.
Vuosikirjan tekijät pyysivät Rantaa kertaamaan kokemuksiaan journalismikriittisen sarjakuvan keinoin, ja niin hän tekikin.
Tutkijat saivat paluupostissa sarjakuvan, jonka alussa esiintyi Kaltiosta tuttu Muhammed-hahmo.
Sitä sarjakuvaa ei vuosikirjassa nähdä. Sen sijaan luettavissa ovat Rannan perustelut siitä, miksi Muhammedin saa hänen mielestään piirtää.
Vuosikirjan vastaava toimittaja Satu Seppä perustelee asiaa niin, että uuden Muhammed-piirroksen julkaisu veisi huomion väärään asiaan, pois journalismikritiikistä.
Näin näyttää siltä, että journalismin tutkijat saivat itse käsiinsä täsmälleen saman kysymyksen, jota vuosikirjassa kahdeksan eri kirjoituksen voimin analysoidaan.
Pitikö Muhammed-kuvia alun perin julkaista missään, mikä on sananvapauden ja vastuun raja, mikä on sopivaa ja mikä ei, mikä on periaatteellisuutta ja mikä tekopyhyyttä?
Mutta kaiken tämän valistuneen pohdinnan edessä on siis uusi käytännön kysymys: menikö tutkijoilta itseltään pupu pöksyyn, vai tuliko tehdyksi oikea ratkaisu?
Lukijana vaikutelma ilman muuta on, että mieluiten asiasta olisi nähnyt Rannan oman sarjakuvan, jos se kerran juuri tästä teemasta oli tilattu. Nyt käsiin jää vain arvoituksellinen tieto siitä, että se olisi arvostellut terävästi Helsingin Sanomien ja Yleisradion toimintatapoja. Mitään tästä ei nähdä.
Tämä ei ole lukijan palvelemista, vaan hänen kiusaamistaan. Samalla koko episodi kertoo siitä, että tällaisessa asiassa ylipäätään on kovin vaikea tehdä ratkaisua, joka olisi yksiselitteisesti joko oikea tai väärä.
Vuosikirjassa pohditaan ansiokkaasti koko Muhammed-jupakan taustoja Suomessa ja maailmalla.
Kaiken analysoinnin ohella ilmi käy onneksi sekin seikka, että periaatteellisten päätösten ohella tiedotusvälineiden toiminnan lopputulokseen voi vaikuttaa myös silkka sattuma.
Toby Archer osoittaa artikkelissaan, että kyse ylipäätään oli hyvin sekavasta vyyhdistä, jossa ei lähdetty rakentamaan mitään sivilisaatioiden törmäystä, vaan oltiin liikkeellä hyvin vaihtelevilla motiiveilla, jos motiiveilla ollenkaan.
Sanomalehtien lukijoita palvelevat Helsingin Sanomien, Kalevan ja Lapin Kansan päätoimittajien kommentit siitä, miksi lehdet toimivat kuten toimivat. Suomessa lehtien suhtautumisella tapahtumiin oli yllättävänkin paljon eroa suhteessa siihen, onko sananvapaus absoluuttinen arvo vai kaipaako sekin tilannekohtaista soveltamista.
Vuosikirjan Muhammed-osuus on kattavasti laadittu ja keskusteleva paketti, jolla on annettavaa myös mediamaailman ulkopuolelle.
Tämäkin kertoo siitä, että tapauksen myötä tiedotusvälineet joutuivat harvinaisen paljon pohtimaan omia perimmäisiä arvojaan suhteessa päivittäiseen uutisointiin.
Nyt pitäisi enää vain jossain nähdä se Rannan puuttuva sarjakuva.
Muilta osin vuosikirjan anti on sirpaleisempaa: kokoelma yksittäisiä artikkeleita, joista useimmat herättävät kyllä ajatuksia mutta suuri synteesi jää syntymättä.
Liikutaan lintuinfluenssasta Guantamoon ja kansalais- ja konsernijournalismiin. Aiheet sinänsä on poimittu hyvin - esimerkiksi Mikko Niskasaaren kirjoitus Helsingin "vappumellakoista", makasiinipalosta ja Asem-mielenosoituksista on herkullinen.
Mutta tämä alkaa mennä jo mediamaailman sisäpiirijutuiksi - niin, itse asiassa journalismikritiikin vuosikirja jättää yhden asian määrittelemättä. Se ei kerro, onko se tarkoitettu journalismin tekijöille vai sen tutkijoille, vai peräti käyttäjille.