On pakko kysyä, ovatko Suomen koululaitoksen suuret tavoitteet kohdallaan. Painottavatko opetussuunnitelmat enemmän tietojen pumppausta oppilaaseen kuin yhteisön osaksi kasvamista elämysten ja yhteisten kokemusten kautta?
Kaksi viikkoa Kauhajoen koulusurmien jälkeen näkemykset tapahtuman syistä ovat edelleen hajallaan. Syytettyjen penkkiä on kuitenkin tarjottu useallekin taholle, milloin yksittäiselle kauhajokelaispoliisille, milloin sisäministerille tai koko maan ylimmälle päättäjäkaartille, milloin jollekin ideologialle, internetille tai Youtubelle.
Jos syylliseksi halutaan osoittaa yksi ihminen, se ei loppujen lopuksi ole vaikeaa. Syyllinen on Matti Saari. Vain hän ampui, eivät muut. Jos Saari olisi jäänyt henkiin ja joutuisi vastaamaan teoistaan oikeudessa, syytösten sinkoilu muita kohti olisi luultavasti ollut vaimeampaa.
Kun Saarta ei ole, vaaditaan toisia kasvoja. Käsittämätön tuntuu helpommalta käsittää, jos joku näyttää sormella Kauhajoen poliisiaseman, sisäministeriön tai valtioneuvoston linnan suuntaan ja sanoo, että siellä se vika on. Silloin se vika ei ainakaan ole osoittelijassa.
Kun Jokelaa ja Kauhajokea katsotaan taaksepäin vaikkapa kymmenen vuoden päästä, silloin voi toivottavasti sanoa, että nuo tapahtumat pakottivat yhteiskunnan muuttumaan. On hyvä, jos aselaki on silloin nykyistä tiukempi. On hyvä, jos koulupsykologeja ja -terveydenhuoltajia on enemmän kuin nyt. On hyvä, jos koulut ja koulujen ryhmäkoot ovat silloin pienemmät. On erityisen hyvä, jos yhteiskunnan arvoissa on tapahtunut muutos.
Koetut kauhut ovat jo panneet liikkeelle suomalaisten koulujen ja niiden toimintaa ohjaavan ajattelun arvioinnin. Toivottavasti se ei johda siihen, että samalla kierretään keskustelu kodeista, joiden merkitys lasten ja nuorten kehitykselle on ainakin yhtä suuri. Kodeista vain on poliitikkojenkin arkaluontoisempaa puhua.
Silti myös kouluista on puhuttava. Olkoon se sitä arvokeskustelua, vaikka sen perääminen kuulostaa pahimmanlaatuiselta latteudelta.
Viime päivinä teemasta on kuultu parikin kiinnostavaa näkemystä. Äänessä ovat olleet Jyväskylän yliopiston psykologian professori Lea Pulkkinen ja kasvatustieteen emeritus-professori Kari Uusikylä.
Radiohaastattelussa esiintyneen Pulkkisen mukaan Suomessa pitää ryhtyä ennakkoluuttomasti muuttamaan niitä rakenteita, jotka aiheuttavat pahoinvointia. Koulujen oppimistuloksia mittaavilla Pisa-tutkimuksella paistattelu pitää hänen mielestään unohtaa, koska se tutkimus ei kiinnitä lainkaan huomiota ongelmiin.
Professorin mielestä nyt nähtyjen kriisien kaltaisia tapahtumia ei ehkäistä lisäämällä varoja kuraattorien tai psykologien palkkaamiseen vaan muuttamalla opetussuunnitelmia. Pulkkisen mukaan nykyisessä koulussa lapset eivät löydä omia vahvuuksiaan: liian moni joutuu kokemaan epäonnistumista ja jää syrjään.
Ja vielä: "Yhteisöllisyys on onnistuttu erittäin hyvin tuhoamaan kaikenlaisilla ratkaisuilla: suurilla yläasteilla, joissa lapset katoavat massaan, kurssimuotoisella opiskelulla ja opettajan työn pilkkomisella pelkästään oppitunneiksi."
Ja näin Uusikylä: "Onko irvokkaampaa kuin poliitikkojen hurskastelu yhteisöllisyydestä. Sitä on tuhottu julmasti työelämässä ja kouluissa hajottamalla toimivia yhteisöjä. Monilla ei ole enää minun kouluani, minun luokkaani, minun kavereitani."
Uusikylän mukaan Suomessa ollaan kuin jonkin pedon takaa-ajamia. Pitää olla tehokkaita, pitää olla huippuja, pitää olla suorastaan ylivertaisia, kun maata nostetaan maailman kärkeen.
Kiinnostavia näkemyksiä ajatellen esimerkiksi Oulua, jonka päätöksentekoportaissa on paraikaa menossa sukkana läpi suunnitelma Kastellin uudesta jättikoulusta.
Kaikessa Pulkkinen ja Uusikylä eivät ole samaa mieltä. Pulkkisen mielestä suomalaista koulua on kehitetty liiaksi opettajien, ei oppilaiden hyvinvoinnin näkökulmasta. Uusikylä sen sijaan tarjoaa avainroolia asiantilan kohentamisessa juuri opettajille, koska nämä ovat hänen mukaansa nähneet, mihin Suomi on menossa. "Nyt kuulemisen aika on tullut, kerta kaikkiaan", hän huudahtaa.
Aivan kaikessa ei Pulkkinen vakuuta. Tuntuu melkoiselta oikaisulta olettaa, että toisenlaiset opetussuunnitelmat olisivat estäneet Jokelan ja Kauhajoen tapahtumat. On lisäksi monia maita, joissa oppilaat pannaan paremmuusjärjestykseen paljon raaemmin kuin meillä.
Niiden kouluissa jokainen oppilas tietää, kuka on luokan huonoin ja erityisen hyvin sen tietää tämä oppilas itse. Ei Suomessa yleensä näin ole.
Sitä on kuitenkin pakko kysyä, ovatko Suomen koululaitoksen suuret tavoitteet kohdallaan. Painottavatko esimerkiksi opetussuunnitelmat enemmän oppilaan täyttämistä tiedoilla kuin yhteisön osaksi kasvamista elämysten ja yhteisten kokemusten kautta. Pulkkisen kritiikkiä tukee parin vuoden takainen tutkimus, jonka mukaan Suomen peruskoululaisten viihtyminen kouluissa on Euroopan häntäpäätä.
Opettajien osoittaminen sormella ei juuri hyödytä, sillä linjaukset opetuksen sisällöistä, opetusryhmistä ja koulujen suuruuksista tulevat muualta. Osaksi näitä päätöksiä tekevät juuri ne henkilöt, jotka parin viikon päästä valitaan uusiin kunnanvaltuustoihin.
***
Pata täällä, kattila siellä. Tanskassakin kerrotaan hämmästellyn, kuinka naisen kanssa elävä nainen ei päässyt Suomessa päätoimittajaksi. Suomalaiset voivat puolestaan ihmetellä, kuinka Tanskan perustuslaki vielä vuonna 2008 suosii kruununperimysjärjestyksessä miehiä.