Kaksi eri tavalla dramaattista tapahtumaa päästi vuoden 2004 päiviltä. Ukrainan rehellisinä pidetyt presidentinvaalit sekoittivat itäisen Euroopan poliittisia pelikuvioita sekä Kremlin vatsan. Aasian joukkotuho on järkyttänyt koko maailmaa ja vetänyt puoleensa mediaa; hyökyaalto nielaisi myös tuhansia länsimaalaisia.
Kristallipallo ei kerro kuitenkaan alkaneen vuoden tapahtumista enempää kuin poliittinen kalenteri, mutta jonkinlainen jatkuvuuden periaate antaa sentään mahdollisuuden arvailla poliittisia prosesseja. Kysymyksiin tiedetään vastaukset tammikuun 1. päivänä 2006.
Ilmiselvästi täytyy kysyä, onko George Bushin ykköshallinnon radikaali linja tasaantumassa? Ja joko uusi hallinto lakkaa särkemästä Yhdysvaltain ja sen eurooppalaisten kumppanien ideologisen yhdenmukaisuuden kivijalkaa?
Amerikka ei tule tänäkään vuonna tinkimään arvoistaan, mutta siellä tiedetään kyllä, että viime sotien seuraukset edellyttävät sen liittolaisilta paljon rahallista, joiltakin myös sotilaallista, tukea. Yhdysvallat ei pysty kaikesta mahdistaan huolimatta toimimaan yksin eikä kansainvälisestä yhteisöstä piittaamatta. Avainasemassa sen kannalta ovat muut Nato-maat, joiden joukosta pitäisi löytyä riittävästi ymmärrystä sitä kohtaan.
EU:ta kohtaan se harjoittaa hajota ja hallitse -politiikkaa. Siinä on hyödynnetty muun muassa niitä uusia itäeurooppalaisia jäsenmaita, joiden transatlanttisen lojaalisuuden ensisijainen kohde on ollut Yhdysvallat. Amerikkalaisten uuskonservatiivien tavoitteena on pitää EU toimijana, joka on alisteinen Yhdysvaltain johtamalle maailmanjärjestykselle.
Bushin on tietysti pakko saada jotain aikaan Irakin lisäksi Pohjois-Koreassa ja Iranissa.
Eikä Yhdysvallat tule hyssyttelemään muissakaan eturistiriidoissa. Sen saanee havaita myös Vladimir Putin, mikäli hänen politiikassaan on jotain huomauttamista.
Venäjä yrittää edelleen vahvistaa perinteisesti määriteltyä globaalin suurvallan rooliaan ja pitää kiinni etupiiristään Georgian menetyksestä ja Ukrainan repeilystä huolimatta. EU:n suunnalla se pyrkii hyödyntämään unionin hajanaisuutta ja länsieurooppalaisten suurvaltojen sooloilua. Se luo merkitseviä katseita naapuriinsa Kiinaan, joka on nouseva globaali suurvalta.
Sisäpolitiikassaan Putin yrittää pönkittää maansa talouden perustaa vahvistamalla lakia ja järjestystä - käyttämällä kovia otteita ja palauttamalla valtaa Kremliin.
EU:lla puolestaan on edessään nippu suuria kysymyksiä. Kykeneekö se sulattamaan viime laajentumisen, estääkö ähky päätöksenteon? Miten siltä käy yhteinen ulkopolitiikka? Ratkaisut perustuslaillisesta sopimuksesta sekä budjettiraamista ja tulevasta rahoitusperustasta siirtynevät vuodella eteenpäin. Sotilaallisen kriisinhallintakyvyn/ iskukyvyn kehittäminen jatkuu pikkuhiljaa - samoin kuin taloudellisen kilpailukyvyn piiskaaminen esiin.
Lähi-idässä kysellään taas kerran, löytyisikö Israelin ja palestiinalaisten konfliktiin poliittisen ratkaisun mahdollisuuksia. Ainakaan Jasser Arafat ei ole enää kivenä kengässä, ja uusi tilanne - vaikkakin vain psykologisesti - on tuonut edes puheisiin uusia sävyjä. Olennaista olisi Yhdysvaltain ja EU:n diplomaattinen aktiivisuus. Palestiinan valtio ei synny vieläkään.
Mitä YK:n hauraaseen asemaan tulee, ainakin Aasian katastrofi saattaa vahvistaa järjestön perustana olevaa moraalista näkemystä, että maailma on yhteinen, kuten professori Heikki Patomäki on asian ilmaissut.