Suomessa osataan piiloutua. Isonvihan aikaan Suomessa paettiin metsien piilopirtteihin mellastavia venäläisiä sotilaita.
Myöhemmin maan alle on painuttu sodan, poliisin, nälän, verottajan, aviopuolison ja muiden vainolaisten takia.
Suomalaisten lämminhenkinen suhde alkoholiin on aiheuttanut onnistuneita piiloutumisia. Kieltolain aikaan (1919-32) salakapakoiden piilottelu kehittyi taiteeksi.
Myöhemmin pontikkatehtaita kätkettiin korpien uumeniin. Sota-aikana käpykaartilaiset piiloutuivat tehokkaasti.
Suomalaisessa kirjallisuudessa Aleksis Kivi ja Veikko Huovinen käsittelevät piiloutumista. Edellisen seitsemän veljestä pakenivat sivistystä korven uumeniin ja jälkimmäisen Joosep Kinaretilainen rakentaa itselleen korsun hautapaikkansa yhteyteen.
Nykysuomalainen piiloutuu mieluusti kesämökkiinsä. Lisäksi Suomessa on joitakin erakoituneita kansalaisia, jotka ovat karistaneet sivistyksen tomut jaloistaan ja asuvat korpien kätköissä kaukana tiettömien taipaleiden tuolla puolen.
Korsu muistuttaa vaarasta
Kirjailija Petri Tamminen tietää piiloutumisesta . Hänen muutama vuosi sitten kirjoittamansa Piiloutujan maa on hauska ja havainnollinen teos piiloutumisen taiteesta.
Tammisen mukaan korsu ja potero ovat pelkistetyn kiehtovia piilopaikkoja. Ne kuitenkin muistuttavat vaarasta.
Osaava piiloutuja valitsee turvallisemman ympäristön. "Lähimmän kirjaston perimmäinen tuoli siellä nurkassa viherkasvin takana toimii paljon paremmin", Tamminen korostaa.
Korsun rakentaminen vaatii taitoa ja reippautta ja jopa tiettyä toiveikkuutta. Sellaista piiloutujalla ei yleensä ole.
"Suosittelisin korsun tai poteron sijasta kokonaan maahan upotettua luolaa, jonka suuaukko on hyvin naamioitu."
Piiloutujan täytyy
olla harmaa
Piiloutujan unelmaympäristöjä ovat maakuntamuseon arkisto tai tieteellisen laitoskirjaston perähuone.
Tamminen muistuttaa, että osaava piiloutuja haluaa tulla näkyville.
"Piiloutuja istuu pitkän matkan bussiin, joka halkoo hämärtyvää maaseutua. Piiloutuja on kotonaan vieraan kaupungin vieraassa kahvilassa."
Piiloutumiseen kuuluu oleellisena tunne, että maailman kohu kantautuu jostakin etäältä ja että sen toimelias valo kajastaa lautojen rakosista.
Siksi taitava piiloutuja hakeutuu ullakoille, pyöräkellareihin, koivujen latvuksiin ja komeroihin.
"Kevään kirkkaat päivät ja alkusyksyn vireä aloittamisen aika ovat piiloutujan etsikkoaikoja", Tamminen opastaa.
Piiloutujan pitää osata vaieta. Tammisen mukaan piiloutujan pitää tajuta vaikenemisen ilo ja maailmasta puuttumisen riemu.
"On oltava harmaa ja nautittava siitä."
Hän kehottaa nuoria piiloutujia luopumaan lähtemisen pakosta.
"Kun ensimmäisen kerran tajuaa, että on perillä jo siellä kerrostalon pyöräkellarissa tai lähimmän pihakoivun takana, tässä luojan armahtamassa hetkessä, alkaa piiloutumisen autuas maailma aueta."
Entä muualla maailmassa? Osataanko muualla piiloutua yhtä tehokkaasti kuin Suomessa?
Petri Tammisen mukaan osataan.
"Amerikkalaisesta kirjakaupasta voi ostaa piiloutumisen oppaan. Siinä keskitytään byrokratian ja verottajan pakenemiseen. Samalla neuvotaan, kuinka monta kertaa pitää muuttaa niin, ettei hallinto pysy enää jäljillä", Tamminen tietää.
Piiloutujan maa on käännetty saksaksi ja englanniksi. Tamminen on vieraillut Saksassa puhumassa kirjastaan.
"Berliinin suurilla aukioilla saattaa näyttää, etteivät saksalaiset ymmärrä piiloutumisesta mitään. Pikkuisten kirjakauppojen hyllyjen takaa on kuitenkin kurkkinut ihan ammattilaisen oloisia tyyppejä."
