Kun kuuntelee vähän aikaa Oulun kaupungin vanhustyön johtajan Anna Haverisen puhetta vanhustenhuollon tämänhetkisestä tilanteesta, on pakko kysyä:
"Onko kaikki siis hyvin?"
"Tässä olisi työtön virkamies, jos kaikki olisi hyvin", Anna Haverinen vastaa ja naurahtaa.
Selvitys antaa kuitenkin ymmärtää, että asiat ovat melko hyvällä tolalla. Eli hän on jo melkein työtön?
Ei suinkaan.
Kädet ovat täynnä työtä. Vanhusten määrän kasvu ja rahojen niukkuus pitävät huolen, ettei tekeminen lopu tällä työmaalla.
Perusongelma on ja pysyy: miten vanhus olisi oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja oikeita paikkoja olisi oikea määrä.
Paperille pantuna palvelurakenne toimii.
Vanhus on kotona niin kauan kuin kykenee. Aluksi ilman julkisia vanhustenhuollon palveluita, myöhemmin palveltuna. Kun hän ei pärjää omissa oloissaan, hän siirtyy palveluasuntoon. Kunnon heikentyessä yhteiskunta tarjoaa aina enemmän ja enemmän auttavaa kättään. Lopuksi hoivan sairaalassa ja vielä saattohoidon tuonpuoleiseen.
Palvelut eivät kuitenkaan pelaa niin kuin niiden on suunniteltu toimivan. Vanhuksenkaan elämän kulku ei etene tasaisin askelin. Tänään pirteä ikäihminen saattaa jo huomenna maata sairaalan päivystyksessä ja elo muuttuu käänteentekevästi.
Apua tarvitsemattomasta voi yhdessä yössä tulla täysin autettava. Moni muuttuja ja inhimillinen tekijä aiheuttavat kitkaa.
Lyhytaikaisista sairaalapaikoista on pula. Haverisen mielestä se on monista huolista päällimmäisimpiä. Vanhukselle tehdään hieno kotiutussuunnitelma heti, kun hän tulee sairaalaan. Jos paluu ei onnistu kaavaillulla tavalla, aikaa kuluu ja sen myötä kotiutus vaikeutuu.
Anna Haverinen ei kuitenkaan mieti, mistä taiottaisiin lisäpaikkoja. Vaan miten olemassa olevat voimavarat saataisiin parhaalla mahdollisella tavalla käyttöön.
Yhteistyötä tehdään kotihoidon ja terveydenhuollon kanssa, jotta voitaisiin vaikuttaa siihen, milloin vanhus hakeutuu yhteispäivystykseen ja sitä kautta kaupunginsairaalan lyhytaikaispaikoille.
Kotona halutaan asua
Oululaisvanhusten elämässä on kosolti hyvää. Suurin osa yli 75-vuotiaista kykenee kävelemään omin jaloin, joskin osa enemmän tai vähemmän muistinsa kanssa tuskaillen. Puolet ei käytä vanhuspalveluita laisinkaan.
Hyväksi kaiketi on laskettava, että palvelurakenne on kyetty muuttamaan lähes sellaiseksi kuin päättäjät ovat viisaudessaan halunneet. Tavoitteena on, että 92 prosenttia yli 75-vuotiaista asuu kotona. Nyt ollaan jo 0,7 prosenttiyksikön päässä maalista. Vain kolme prosenttia vanhuksista on ympärivuorokautista hoitoa tarjoavissa palvelukodeissa ja alle kuusi prosenttia pitkäaikaishoitopaikoilla.
Mottonsa "optimismilla pärjää" hengessä Anna Haverinen uskoo, että vanhusten kunto kohenee ja kohta kotona asuu 92 prosenttia yli 80-vuotiasta. Usko perustuu olettamukseen, että elinikä pitenee ja sairausaika lopussa lyhenee.
Oulussa vanhuksia ei makuuteta terveyskeskuksen vuodeosastolla. Jos vanhus tarvitsee pysyvää laitospaikkaa, sitä varten on omat hoivayksikkönsä. Tätä vanhustyön johtaja pitää merkittävänä saavutuksena.
Kotihoito on kattava. Anna Haverinen kehuu sen kestävän niin määrällisen kuin laadullisen tarkastelun. Vanhus saa kaiken tarvittavan hoidon kotiinsa vaikka yötä päivää ja viikon jokaisena päivänä. Jopa liikuntakyvytön voi halutessaan asua omassa asunnossaan. Kotipalvelun työntekijät saattavat tehdä hänen luokseen puolentusinaa käyntiä vuorokaudessa.
Jos kaiken mittarina olisivat eurot, laitoshoito tulisi joissakin tapauksissa kaupungille edullisemmaksi, vanhustyön johtaja väittää, mutta kysyy: "Jos vanhus haluaa asua kotona, mikä on vaihtoehto?".
Voidaan kysyä myös, onko vanhuksella nykyjärjestelmässä vaihtoehtoa, jos hän ei halua, uskalla tai omasta mielestään kykene asumaan kotona.
Kovaääniset pärjäävät
Hoidon tarvetta arvioitaessa raha ei ole ainut mittari, vaikka tärkeä vaikuttava tekijä onkin. Hoitopaikkoja ei ole varaa pitää tyhjinä odottamassa asiakkaita. Eikä palvelupaikkajonoon niin vain ilmoittauduta. Moniammatillisessa ryhmässä arvioidaan kunkin vanhuksen kunto, ja sen perusteella hän pääsee listalle tai ei.
Anna Haverinen ei allekirjoita väitettä, että hallinnollisesti jonoa pidetään niin pitkänä tai lyhyenä kuin halutaan. "Jonon pituuteen vaikuttaa palvelun tarve. Kun arvioidaan, että kuntalainen on palvelun tarpeessa, hänet asetetaan jonoon", hän täsmentää.
Vanhustyönjohtaja perustelee menettelyä: näin saadaan kaupunkilaiset samalla viivalle palveluiden tarvetta arvioitaessa. "Pakko on olla kriteerit, että kuntalaisia kohdeltaisiin tasavertaisesti."
Yksiselitteisen tasa-arvoisia ihmiset eivät ole. Jos vanhus tai hänen omaisensa pitävät kovaa meteliä, sillä on vaikutusta asioihin. Vaikka näin ei toki saisi olla. "Eivät nämä ole mitään huutokauppa-asioita."
Anna Haverinen otaksuu, että nykyistä tarkoituksenmukaisemmalla sairaanhoidolla pystyttäisiin palvelupaikkatarvetta vähentämään. Tämä edellyttää, että vanhus saa aikaisemmin apua omalta lääkäriltään eikä hänen tarvitse hakeutua yhteispäivystykseen.
Oulussa myös omaishoito on kurssissa. "Kaikki kriteerit täyttävät saavat omaishoidon tukea", Anna Haverinen kertoo.
Helppo vastaus ei riitä
Kun Anna Haverinen astui nykyiseen virkaansa vuoden vaiheessa, Oulussa velloi kipakka keskustelu siitä, että vanhuksia siirrettiin hoitoon naapurikuntiin. Hoitopaikkoja ostetaan naapurista palveluiden kilpailutuksen seurauksena.
"Jos olisi kilpailutettu vain Oulussa, emme olisi saaneet riittävästi paikkoja", Anna Haverinen puolustautuu. Hänen mielestään vanhuspalvelut eivät ole sellaisia lähipalveluita, jotka pitää järjestää kotinurkilla. Ei voi kuvitella, että Raksilassa ikänsä asunut saisi palvelukotipaikan juuri Raksilasta.
Kysymys on myös palvelun laadusta. "Eikö ensisijaista ole, että hoitopaikka on laadukas ja hyvä?"
Kun Anna Haveriselta kysyy, mikä on vanhustenhuollon kinkkisin paikka, hän vastaa: "Olisi helppoa sanoa, ettei paikkoja ole riittävästi."
Mutta hän ei sano, sillä vanhushuollossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Kaikki lähtee vanhuksesta itsestään. Mikä on hänen tilansa, kuntonsa ja kokeeko hän olonsa yksinäiseksi. Myös sillä on merkityksensä, miten me pidämme huolta toisistamme.
Vaikka vanhushuollossa korostetaan kotona oloa, Anna Haverinen muistuttaa, että vanhuksen täytyy päästä myös kodista ulos. Tässä omaisilla on merkittävä rooli.
"Olisi hyvä, jos ihmiset keskustelisivat läheistensä kanssa jo varhaisessa vaiheessa, miten asioiden haluttaisiin olevan sitten, kun ollaan vanhoja", Anna Haverinen neuvoo.
Vanhustyön johtaja sanoo, että hoidon laatuun kiinnitetään huomiota koko ajan. Ei ole olemassa määrää, jos ei ole laatua. Vanhustyötä arvioidaan monin mittarein. Ne antavat osviittaa, miten palveluita tulee kehittää. "Koko ajan haetaan uusia malleja, ja väki on motivoitunut työhönsä."
Kolmisen vuotta sitten Oulussa havahduttiin, että kotihoidon väen ajasta puolet meni muuhun kuin asiakastyöhön. Työtä kehittämällä on päästy siihen, että asiakastyön osuus on nyt 60 prosenttia.
Palveluilla hyvä maine
Kaikki vanhukset eivät ole samanlaisessa asemassa. Päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivien vanhusten tilanne on muita huonompi.
Vanhusten viinan käytöstä ei puhuta paljon eikä vanhustenhuollossa ole tarkkaa tietoa ongelman laajuudesta. Anna Haverinen arvioi alkoholiongelman olevan suuri, ja hän pelkää sen aiheuttavan lisää päänvaivaa tulevaisuudessa.
Toinen suuri kysymysmerkki on monikulttuuriset vanhukset. Heidän tuloonsa vanhustenhuollon asiakkaiksi on korkea aika varautua.
Yksityinen palvelutarjonta vanhustenhuollossa tulee kasvamaan ja tuo vaihtoehtoja tullessaan. Sitä paitsi se on osoittautunut tuottavaksi liiketoiminnaksi. Mutta vain sillä edellytyksellä, että yhteiskunta on palveluiden ostaja.
Siihen Anna Haverinen otaksuu olevan vielä pitkä matka, että ihmiset ostaisivat omat vanhuspalvelunsa yksityisiltä markkinoilta kokonaan. Eivät ainakaan niin kauan kuin julkisilla palveluilla on kohtalaisen hyvä maine ja yksityispalvelut ovat kalliita.