Kannan huonoa omaatuntoa siitä, että kiirehdin äitiyslomalta töihin ja kiikutin lapseni toisten hoidettavaksi. Hoito oli kyllä hyvää, ja nyt jo aikuisen miehen elämä näyttää olevan kaikin puolin mallillaan.
Mutta silti. Omatunto kolkuttaa. Että en rahanhimossani saanut sitä ainokaistakaan hoidetuksi muutamaa vuotta kotona.
Huonolla omallatunnolla varustettuja vanhempia riittää. Suurin osa meistä on äitejä, jotka taistelevat tai ovat taistelleet työuran ja perheen puristuksessa.
Kaksoisrooliin löytyy monia syitä: mielenkiintoinen työ, raskaat velat tai sosiaalisten suhteiden tärkeys. On myös ihmisiä, jotka kokevat, että haluavat kyllä perheen, mutta vanhemmuus ei istu jatkuvana lasten hoitamisena.
Kaikki eivät pode huonoa omaatuntoa viedessään pientä lasta hoitoon. Mutta ne potevat, jotka haluaisivat hoitaa lapsensa mahdollisimman pitkään kotona ilman stressaavaa taloudellista painetta.
Keskustelu lasten kotihoidosta on aaltoilevaa. Juuri nyt ollaan aallonharjalla.
Lasten kotihoidontukea esitettiin leikattavaksi, mutta onneksi hallitus esti leikkaukset ja tuki säilyy ennallaan
Tämän tästä puhetta riittää subjektiivisesta päivähoidosta, siis siitä, että kenellä tahansa on mahdollisuus viedä alle kolmevuotias lapsi hoitoon niin halutessaan. Vanhempi tai vanhemmat voivat olla vaikka kumpikin kotona, mutta haluavat kotihoidon sijasta lapselleen vieraan hoitajan.
Subjektiivinen päivähoito-oikeus närästää monia. Kieltämättä tiukasti oikeuksien perässä juoksemisen rinnalla tulee miettineeksi, unohtuuko kaiken keskellä yksi pieni asia: lapsi.
On suuri joukko pieniä lapsia, jotka tekevät viisipäiväistä ”työviikkoa” aikuisten aikatauluilla. Korvatulehduskierteessä, uhmaikäkohtauksissa, kesät, talvet.
Paheksumme ja kauhistelemme, kun näemme kuvia maailmalta lapsista sokeriruokotyömailla tai vaatetehtaissa. Suomessa lapset eivät, onneksi, tee töitä, mutta silti he menevät ahkerasti töihin päivästä toiseen.
Professori Liisa Keltinkangas-Järvinen totesi menneellä viikolla selväsanaisesti, että ”lapsen kehityksen kannalta on selkeästi parempi vaihtoehto, että äidit hoitavat lapsia kotona kuin se, että heidät viedään suuriin ryhmiin”.
Uskon, että Keltinkangas-Järvinen on oikeassa. Lisäisin kuitenkin, että välttämättä lapsen kotihoito ei vaadi äidin kotona oloa, vaan yhtä hyvin tehtävän voi hoitaa isä. Ylipäätänsä joku vanhempi.
Keltinkangas-Järvisen mukaan pienen, alle kolmevuotiaan paikka on kotona muun muassa siksi, että liian varhainen joutuminen ryhmään voi olla lapselle haitaksi.
Selitys kuulostaa ymmärrettävältä. Ryhmässä toimiminen ja itsensä ilmaiseminen vaatii pinnistelyä ja ponnistelua monelta aikuiseltakin saati sitten lapselta joka hädin tuskin osaa puhua!
Kaikki vanhemmat eivät halua hoitaa lapsiaan kotona. Se heille suotakoon.
Tasapuolisuuden nimissä annetaan myös kotihoitoa puolustaville mahdollisuus toteuttaa toiveensa. Siihen tarvitaan yhteiskunnan suopea suhtautuminen vanhemman kotiin jäämiseen ilman alistavaa tai halventavaa leimaa. Sehän on ”vain kotona” on vanhanaikainen käsite.
Entistä useamman lapsen kotihoidon mahdollistamiseen tarvitaan rahaa ja työelämän tuki.
Kotona lastaan hoitava vanhempi ei ole luuseri eikä nyrkin ja hellan väliin sysätty ihmispolo, jota monissa naisin, ja nimenomaan naisin, säälitellään.
Lasten kotihoitoa ei pidä sekoittaa sukupuolten väliseen tasa-arvokeskusteluun. Tasa-arvoa on se, että ihmisillä on mahdollisuus valita. Vaikka sitten sen päivähoidon ja kotihoidon välillä.