Sytytän leirinuotion, pimeä ahmaisee metsän ympäriltä. Vain lähimpien petäjien rungot läikähtelevät punaista kajoa. Liekkien tanssi imaisee katseen, vaelluksen rasittama ruumis rentoutuu. "Tsiäh!", kuuluu ääni metsästä.
Valpastun. Tarkkaan valopiirin takaiseen pimeyteen. Häivähtikö varjo?
Tiedän, että minua tarkkailevat pimeään tottuneet silmät. Ne sijaitsevat rinnakkain höyhenkiehkuraisessa naamassa ja suuret höyhenten peittämät, epäsymmetrisesti päässä olevat korvat paikallistavat äänen suunnan kuin tehokkaat tutkat. Metsän kumma olento "näkee" myös korvillaan.
Päästän puputtavan vihellyksen. En ole perillä kansanperinteestä kovinkaan hyvin, joten en tiedä manaavani esiin metsän yliluonnollisia voimia.
Kohta sähähtää uusi terävä naukaisu ja pieni hahmo sujahtaa valopiirin laidalla. Suuntaan taskulampun valon kohtaan, johon liike pysähtyi.
Vanhan kansan tuntema papattajakissapökkö eli pupuhaukka katsoa killistelee kuusenoksalta tuo ainainen, kuin hämmästynyt ilme pyöreillä kasvoillaan. Minulle, tieteen runtelemalle mielelle, se on helmipöllö. Vaan mistäpä minä tiedän metsän salaisuuksia. Voihan se olla menninkäinen, metsän henki.
Pöllöt ovat salaperäisiä yön lintuja, joihin on liitetty monenlaisia merkityksiä. Muinaisille egyptiläisille pöllö oli kuoleman lintu ja roomalaisille pöllö tiedotti huudollaan pian päättyvästä elämästä. Esimerkiksi Caesarin, Augustuksen ja Aureliuksen manalle meno ei tullut luonnon merkkejä tuntevalle yllätyksenä.
Entisajan ihmiselle pöllöt olivat myös paholaisen lintuja. Aavemaisen hiljaa ne lensivät yön hämärissä, soidintivat karmealla äänellä ja tavattaessa tuijottivat läpitunkevasti ihmismäisillä kasvoillaan. Joillakin, kuten sarvipöllöllä ja huuhkajalla, oli jopa töyhtöt kuin sarvet päässään.
Norjalainen taru tietää huuhkajan olevan veljensurmaaja, joka hyvittää syntiään huutamalla "hu bro", eli suomeksi "huu veli". Lounais-Suomessa ruotsinkielinen huuhkaja huutaa lehmälle hengenlähtöä "ko hu! ko hu!".
Kuolemaa enteilevä paholaisen palvelija on vain yksi puoli myyttisestä pöllöstä. Ruumiiseen nähden suhteettoman suuri pää ihmismäisesti rinnakkaisine silmineen sekä kyky nähdä pimeään, ihmiseltä salattuun, ovat antaneet kuvan viisaasta olennosta. Saduissa metsän eläimet vaeltavat kysymään neuvoa pöllöltä. Roomalainen viisauden jumalatar Minerva yhdistetään pöllöön.
Ainoa viisaus pöllön pelkäämisessä on kuitenkin kiiruhtaminen pois keväällä sen pesän läheltä, ja kesällä sen maastopoikasten läheltä. Varsinkin viirupöllö ja lapinpöllö syöksyvät joskus hanakasti kimppuun puolustaessaan jälkikasvuaan ja silloin ovat silmät vaarassa. Myös muissa pöllölajeissa on aggressiivisia yksilöitä. Jopa punatulkun kokoinen, hurjakatseinen varpuspöllö saattaa iskeä tunkeilijaan kiinni.
Poikasiaan puolustavan pöllön vaarallisuutta lisää se, että siipisulkien reunojen pehmeys ja hapsumaisuus tekevät niiden lennosta lähes äänetöntä. Isku tulee yllättäen.
Kuusenoksa on tyhjä. Pöllö ei enää äsähtele, ei lennähtele, vaikka kuinka puputan. Sen verran viisas pikkupöllö ainakin oli, että ei haksahtanut harhautukseeni kuin kerran.
Mutta illan yllätykset eivät ole ohitse.
Haen oksia nuotiooni valopiirin laidalta, hämärän rajamailta. Silloin pimeästä kuuluu selvää murinaa! Sydän jytkähtää pari kiivaampaa iskua ja mielessä häivähtää sana karhu. Järki kuitenkin nappaa pian äänen päästäjän oikean nimen ja rauhoitun.
Hiivin kauemmas. Odotan, että silmät alkavat tottua pimeyteen. Astun askeleita äänen suuntaan, kohottelen katsettani puihin.
Lopulta eräs varjo herää henkiin. Suuret siivet häilähtävät, hahmo kauhaisee pari kertaa ja katoaa yöhön.
Seison kauan ja katson taigametsän yöhengen, lapinpöllön perään.
Jutun lähteenä on käytetty
teosta Saurola, Pertti (toim.) :
Suomen pöllöt.