Oulun kaupunginteatteri, Teatria 21.2. Mikael Niemi - Ilpo Tuomarila: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Ohjaus Katariina Lahti. Lavastus Kati Lukka. Puvut Pirjo Valinen. Valot Jukka Kyllönen ja Erkki Häikiö. Musiikki ja äänet Juha Tuisku ja Jussi Vartio. Näyttelijät Timo Pesonen, Mikko Leskelä, Mikko Korsulainen, Kasperi Nordman, Ritva Grönberg, Anneli Juustinen, Juhani Juustinen, Hannu Kangas, Pentti Korhonen, Mirjami Kukkola, Tuula Meisaari, Veikko Mylly, Anneli Niskanen, Hannu Pelkonen, Ari Piispa, Annina Rokka, Tuula Väänänen, Olavi Aakko, Esko Forsström, Lauri Heikkinen, Anttu Joona, Antti Kaarlela, Tommi Kostekivi, Pekka Kurttila, Eric Mwai, Pirjo Nurro, Eero Ojala, Juho Pärkkä, Sakari Saajoranta, Tomi Tuutti, Hannu Välimaa, Marko Häikiö, Juha Romppainen, Timo Kokkonen ja Johanna Sirkka.
"Ich bin ein Berliner - olen berliiniläinen!" sanoi 1960-luvun alussa Yhdysvaltain presidentti John Kennedy samoihin aikoihin, kun kaukana ruotsinpuolen Tornionjokilaaksossa asvaltoitiin eräs Pajalan kortteli Mikael Niemen romaanissa Populäärimusiikkia Vittulajänkältä.
Ainakin ne, jotka ovat Niemen teoksen lukeneet ja näkevät siitä Oulun kaupunginteatterissa toteutetun suurprojektin, pääsevät yhtä lähelle myyttistä pajalalaisuutta ja iäksi menetettyä 60-lukua kuin pääsi tuntemaan itseään berliiniläiseksi Kennedy tuolla vuosikymmenellä.
Ennen pitkää Teatrian uuteen uskoon laajennetussa katsomossa, vastapäätä lähes luonnollisenkokoista fiktiivistä Tornionjokivarren kylää alkaa tuntea, miten omaan sieluun ryömii pieni 60-luvun pajalalainen, koska yht´äkkiä osaa jatkaa listaa siitä, mikä kaikki muukin voisi olla knapsua kuin punainen pipo miehellä.
Nuoren pojan näkökulma ja vihkiytyminen hellästi kuvattuun ja älykkäästi tarkkailtuun Tornionjokivarren suomalaisjuuristen aikuisten merkillisiin tapoihin, tottumuksiin ja salaisuuksiin on synnyttänyt Niemen ympärille samansuuntaisen ilmiön jollaisen aiheutti 1970-luvulla kirgiisikirjailija Tsingiz Aitmatov kirjoittaessaan sikäläisten syrjäkylien vähäisimmistä, lapsista, vanhuksista, eläimistä.
Kumpikin, Aitmatov ja Niemi, on tehnyt loistavalla tavalla yksityisestä yhteistä, koskettanut niin, että kummankin proosaan ovat iskeneet kyntensä niin valppaat teatterit kuin elokuvantekijätkin.
Niemen osalta Oulun kaupunginteatteri, jolla on parhaillaan menossa huikein ja kunnianhimoisin viikonvaihde vuosikausiin, ehti ensimmäiseksi koko maailmassa.
Ykkösuteliaisuudenaihe oululaisesityksessä on ollut, miten teatteri onnistuu tekemään itsenäisen kokonaistaideteoksen, jonka seuraaminen ei välttämättä vaadi taustaopinnoiksi Niemen menestysromaanin hyvää tuntemusta.
Seuraavaksi kiinnostavinta on päästä punnitsemaan tästä teatterin kielelle siirretystä proosasta, kuinka paljon se ottaa omia taiteellisia riskejään ja kuinka suuri osa siitä ratsastaa menestysromaanin maineella. Se vaivahan romaanidramatisointeja on suomalaisissa laitosteattereissa kautta vuosikymmenien riivannut.
Aivan tutuiksi herkullisesta kyläyhteisöstä ei välttämättä joka sorkka tulekaan, jos ei tunne Niemen alkuperäistarinaa. Rakastettavat tornionlaaksolaiset ehtivät lähinnä puolitutuiksi rapiassa kolmessa tunnissa, jonka aikana Teatriassa oikean kylänraitin ja sen ihmisten ja ajoneuvojen lisäksi esittäytyvät moninaisten sukujuhlien pitkät pirtinpöydät, joiden ääreen lappaa väkeä enemmän kuin viikon aikana nyky-Suomen peräkylissä.
Se seikka käy selväksi heti kättelyssä, ettei Oulun suurproduktiossa missään kohdin yritetä päästä helpolla. Nyt mennään täysillä, ja tunnelma, jossa maagisetkin salaisuudet paljastuvat ja rehevä elämänmeno avautuu, tarttuu yleisöön, tietääpä alkuperäistarinan poikien perhetaustoista tai ei.
Ansio on esityksen vaateliaan ja taitavan kapellimestarin, suuria haasteita ennenkään pelkäämättömän ohjaajan Katariina Lahden. Hänen lavastajansa Kati Lukan luoma fiktiivinen Pajalan kylä, symbolisesti tärkeine elämänmittaisine ylämäkineen, ja koko syke on erinomainen estradi Ilpo Tuomarilan näytelmäksi kirjoittamalle romaanille.
Selkeä rytmitys korostuu, kun näyttämön väenpaljoudesta huolimatta on selkeä jako: päähenkilöt ovat päähenkilöitä ja sivuhenkilöt sivuhenkilöitä.
Sivuroolit toteutuvat meänkieliseen vähemmistöön kuuluvia sukulaisiamme ja heidän hykerryttävästi korostuneita ominaisuuksiaan karrikoiden ja korostaen, epäoleellisimpia häivyttäen.
Rakastettavien päähenkilöiden, kahden syrjäseudun pojan, Matin (Timo Pesonen) ja Niilan (Mikko Leskelän), kehityskertomuksessa aukeavat niin tuttuudessaan ja turvallisuudessaan kaunainen kotiseutu, eriarvoisuudet paljastava kotimaa kuin koko maailma juuri oivallettuine ja tehokkaasti leviävine populaarikulttuureineen.
Pojat eivät tyydy olemaan pelkkiä tarkkailijoita vaan tehokkaita toimijoita, jotka joutuvat jopa laajoja jälkiseurauksia saaviin rotantappotalkoisiin sitkeässä pyrkimyksessään perustaa ihan oikea rokkibändi.
Pesosen ja Leskelän sekä MikkoKorsulaisen ja Kasperi Nordmanin bändi vaihe vaiheelta sulautuu kylän muuhun elämänmenoon, johon sisältyvät oleellisina heräävä seksuaalisuus ja ensimmäiset juopottelut.
Bändin kehitys ja rajut elämykset välittyvät osittain, mutta oivallukset esimerkiksi siitä, miten pojat keksivät tietämättään punkin monta vuotta etuajassa, eivät kanna katsomoon.
Bändiläisten yksilöllisyyskään ei soitto- eikä harjoitustilanteissa korostu, ellei sitten treenikämpän tupafilosofoinnissa, joka koskee sitä, onko soittaminen knapsua vai ei. Soittaa Oulun näyttelijät osavat kuin pajalalaispojat - ainakin jossakin bändivaiheessaan.
Ajankuvauksena Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on mainio.
Mirjami Kukkola ja Hannu Pelkonen Matin hieman herraskaisina vanhempina sekä Ari Piispa ja Tuula Väänänen Niilan laajan lestadiolaisperheen isänä ja äitinä - kolme heistä useissa rooleissa - antavat näille ja muille tulkitsemilleen kylän ihmisille ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, joilla he tekevät rakastettavaa maalaiskomediaa silloinkin, kun äityvät julmiksi.
Parhaimmillaan tämä hölmöilevästi rakastettava ja eksoottisuudessaan liikuttava kyläkollektiivi on laajoissa pitokohtauksissa, sillä juhlia riittää: häitä, hautajaisia, perunkirjoituksia ja syntymäpäiviä, joissa mikään ei mene niin kuin pitäisi mutta menee toisaalta juuri niin kuin päähenkilö Matti selvästikin etukäteen osaa odottaa. Sen voi päätellä pojan ilmeistä, kun mainio isoisä (Veikko Mylly) täyttää vuosia. Matti ja hänen ystävänsä ovat poikia, jotka ovat valmiita myös yliluonnollisiin tekoihin vaikkapa silloin, kun Niilan isoäiti-vainaa (Anneli Juustinen) kummittelee.
Traagisuus hengittää kaiken aikaa maalaiskomedian takaa. Hiuksenhienona se antaa tulkinnalle lisäarvon, joka korostuu etenkin haikeassa epilogissa, jossa Matti jättää jäähyväiset Pajalalleen.
Tunnelmassa on paljon yhtymäkohtia eräiden toisten poikien kasvutarinaan, PaavoRintalanPoikiin, joiden maailman keskus sijaitsi Oulun Raksilassa.