Suurten ikäluokkien urakka työelämässä alkaa pikku hiljaa valmistua. Sotien jälkeen 1946--50 syntyneillä suurilla ikäluokilla on ollut ja on edelleen merkittävä asema yhteiskunnassa. Moni asia on päätetty ja linjattu suurten ikäluokkien tarpeiden mukaan, ja päätöksentekoa ovat ohjanneet pitkälti suurten ikäluokkien toiveet.
Parhaassa tapauksessa suurten ikäluokkien häntä on työelämässä kartuttamassa kansantaloutta ja ylläpitämässä julkisen talouden kestävyyttä vielä puolen vuosikymmenen kuluttua.
Realismia taitaa kuitenkin olla, että suuret ikäluokat eläköityvät lähemmäs kuutosella kuin seitsemällä alkavaa lukua, vaikka kestävyysvajeen vaatima rakenteellinen muutos edellyttäisi työurien jatkamista. Se vaihtoehto on jätetty nuoremmille sukupolville.
Suuret ikäluokat eivät ole jättäneet ketään tai mitään kylmäksi vaan ovat porskuttaneet omaa tahtiaan läpi vuosikymmenten jättäen merkin joka paikkaan. He myös jättävät jälkeläisilleen suuremman perinnön kuin koskaan. Silti heidän jälkihoidostaan on tulossa kansakunnan kantokykyä koetteleva mittava urakka.
Suuret ikäluokat antavat pienille ikäluokille tehtävän kuten nykyään on niin muodikasta sanoa. Tehtävä, jota ei voi ulkoistaa. Nyt kuusikymppisten ikäluokka on kahden vuosikymmenen kuluttua kahdeksankymppisten ikäluokka.
Harmaista panttereista tulee yksilöllistä tahtia palveluja, hoitoja ja hoivaa tarvitsevia ikäihmisiä. Ja taas suuret ikäluokat vaikuttavat koko kansakuntaan, kun vanhushuoltosuhde muljahtaa vääristyneeseen asentoon. Suomi kulkee tässä suhteessa Euroopan kärkeä. Väki harmaantuu maanosan nopeinta tahtia.
Alueelliset erot vanhushuoltosuhteessa ovat suuret ja kasvavat edelleen, kun muuttoliike vie koko ajan työikäisiä muutamiin vetovoimaisiin keskuksiin.
Tällä hetkellä yli 64-vuotiaita on sataa työikäistä kohden 25, kymmenen vuoden kuluttua jo 38 ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua 45. Monissa vähäväkisissä kunnissa lukema on huomattavasti hurjempi. Vanhushuoltosuhteesta on irrotettu lapset. Lapset ja ikäihmiset yhdessä ja heidän määränsä suhteuttaminen työssäkäyvään väestönosaan tekee taakasta vielä raskaamman.
Pahimmillaan tai parhaimmillaan viimeistään suurten ikäluokkien palvelu-, hoito- ja hoivaprojektit pakottavat yhteiskunnan huipputrimmiin. Varsinkin julkisen sektorin tuottavuutta on pakko nostaa, kun työntekijöitä on aiempaa vähemmän, mutta hoito- ja hoivapalvelujen tarve kasvaa.
Selvää on, että teknologiaa ja nettiä hyödynnetään jatkossa erilaisissa palveluissa, rutiineissa ja valvonnassa nykyistä enemmän. Se on kestävä keino nostaa tuottavuutta. Ihannetilanteessa liikenevät käsiparit käytetään varsinaiseen hoitoon ja hoivaan.
Kaikki ikäihmiset eivät tarvitse monipuolista kirjoa palvelua tai hoitoa, vaan monet selviävät omin avuin kevyelläkin tukiverkostolla. Kaikki me tunnemme näitä yhdeksääkymppiä lähestyviä teräsmuoreja ja -vaareja, jotka hoitavat omat asiansa ja pystyvät vielä kruisalemaan liikenteessäkin omalla autolla. 85-vuotias äitini uusi juuri ajokorttinsa.
Tervaskannot selviävät omatoimisina, kun saavat säännöllisiä terveyskeskuspalveluja iän tuomiin kremppoihin ja perussairauksiin sekä ruoka- ja siivouspalveluja. Kaikki eivät kuitenkaan selviä omatoimisina, ja moni hyväkuntoinenkin mielii syrjäkylältä asutuskeskukseen tai lähemmäs lapsiaan toiselle puolelle maata monipuolisten palvelujen ääreen.
Kestävyysvaje yhdistettynä suurten ikäluokkien harmaantumisen pakottaa julkisen sektorin tehostamaan toimintojaan ja järjestämään työt uudella tavalla. Pakko on kova inspiraattori.
Vanhushuoltosuhteeltaan kaikkein huonoimmassa asemassa olevat kunnat joutuvat hakemaan yhteistyötä yli kuntarajojen. Siinä missä työssäkäyntialueet hitsaavat kuntia luonnollisella tavalla, on jatkossa myös demografisilla tekijöillä sanottavansa kuntarakenteeseen.