Toimittaja Hanna Kuusiluodon 24.12.2014 Kalevassa julkaistu juttu keihäänheiton Euroopan mestarista Antti Ruuskasesta. Kuusiluoto on ehdolla vuoden urheilutoimittajaksi tänään pidettävässä Suomen urheilugaalassa.
Pielaveden suurlähettiläs Ruuskanen levittää hyvää tuulta ympärilleen, minne ikinä meneekin.
Oli kuitenkin lähellä, ettei ura katkennut kokonaan juuri ennen kuin se lähti lentoon.
”Joulupukki on mukava. Se tulloo kottiin käymään ja sannoo: ’Onkos täällä kilttiä lapsia?’ Sitten se antaa lahjat.”
Vuorosanat ovat Matias Jääskeläisen. Tämä on Pielaveden liikuntahalli, Sammon lentopallojoukkueen kotiluola, ja juuri nyt salissa harjoitellaan viidesluokkalaisten ohjelmanumeroa Rannankylän koulun kuusijuhlaan.
Saliin leviää sana tämän harmaan maanantaiaamun ylimääräisestä ohjelmanumerosta.
”Tullooko Antti tänne? Missä se Antti viipyy? No nyt se tulloo, tuo on Antin auto!”
Kuraisesta perhemallin farmarista nousee pitkä mies ja saa saattueen ympärilleen jo ulko-ovella. Kaikilla on asiaa yhtä aikaa. Euroopan mestari haastetaan juoksukilpailuun.
Juuri Rannankylän koulussa, aivan liikuntahallin naapurissa, Antti Ruuskanen oli harjoittelijana opiskellessaan liikunnanohjaajaksi kymmenkunta vuotta sitten.
Opettaja Päivi Itkosen hymy on suopea.
”Anttia on niin helppo lähestyä. Lupsakka savolainen. Hän on käynyt vetämässä jumppatunteja lapsille, vaikka on varmasti kiireinen.”
Tällaisia nämä pielavetiset ovat.
”Ei myö mykkiä olla”, niin kuin Ruuskanen itse kuvaa.
”Täällon hirmu tärkeetä tämä talakoohenkisyys, autetaan kaveria.”
Pielavetisiä on 4 800, ja elokuun 25. päivänä heitä ahtautui tähän samaan saliin niin paljon, että ovet piti panna lukkoon ja loput ohjata Suojalaan, seurantaloon tien toiselle puolelle, nettistriimin ääreen. Kultajuhlan 1 850 kakunpalaa loppuivat kesken.
”Taksilla hilipastiin tuohon oven etteen, ovimiehet oli vastassa ja sanovat, että elä sitte ihmettele, suattaa olla porukkaa. Katoin tuonne saliin, että ei helekutti. Ohtakameralla kun ois saanu ikuistettua sen hetken.”
Sen jälkeen Euroopan mestaria on viety niin, että manageri – ja nykyisin myös valmentaja – Jarmo Hirvonen on saanut toppuutella. Kaiken päälle on ollut ”laiturirojekti”, kotirantaan Sammalisenlahteen rakennettu lahja Pielaveden kunnalta, ja remontti, jonka jäljiltä kaikki on yhä hyrskyn myrskyn.
”Oon minä käyny urheilijaksi paljo. Mutta kun ura on siinä vaiheessa, että eletään tärkeimpiä vaiheita, sitä tosikoituu ja ajattelee, että tähän pittää panostaa. Pelimerkit on piettävä selevinä.”
Tässä samassa salissa, tai sitten kuntosalin puolella, Ruuskanen tekee harjoituksensa silloin, kun ei hurauta pariksi päiväksi elämänsä toiselle tärkeälle näyttämölle, Tanhuvaaran urheiluopistolle Savonlinnaan, Hirvosen silmien alle heittoharjoituksiin.
Nyt Ruuskasella on kuitenkin aikaa istahtaa hetkeksi alas, käydä mustikkapullakahvilla Leipomo Puustellin kahvilassa ja ynnätä sitä, mitä tähän saakka on tapahtunut.
Tänne, omiensa keskelle, Ruuskasesta tuntuu aina hyvältä palata.
”Kottiin kun tulet, niin se on rauhottumisen paikka, missä on hyvä olla. Semmonen se koti pittää olla. Ja semmonen minulla on.”
Täältä ovat peräisin myös arvot. Kotitilalla Jylhänkylällä, parinkymmenen kilometrin päässä kirkonkylältä, Ruuskanen kasvoi kovassa kurissa. Kahdeksan vuotta vanhemman siskon ja kuusi vuotta vanhemman veljen perässä kulkenut kuopus ei takuulla saanut periksi sen enempää kuin muutkaan.
Isä Pekka Ruuskanen on manageri Hirvosen kirjoissa Pessimisti-Pekka.
”Oikein osuva lempinimi. Perinteinen savolainen ukko, ku se tiettyyn ikkään tulloo. Ei ainakaan sieltä oo tullu painostusta urheiluun, ei oo pakotettu mihinkään, mutta työnteko on opetettu nuorena. Kovan koulun ne piti sisko ja veli. Monesti lähti hiihtämmään semmoselle vuorelle, kaks kilometriä matkoo jäätä pitkin. Ne oli kerenny jo lasketella ku minä vasta pääsin perille, ja sitte lähettiin saman tien takas. Yritin roikkua niitten mukana. Ehkä se on siitä tullu tämä sitkeys. Mutta kyllä ne anto välillä onnistuakki, sen verran pelisilimää niillä oli.”
Jylhänkylä on aina koti. Siellä ovat edelleen rakkaat harrastukset, metsästysvehkeet ajokoirineen päivineen. Kirkonkylällä pielavetiset ovat tottuneet Anttiinsa. Muualla tuijotetaan, täällä eivät tuijota kuin Lepikon torppaan kesällä tulevat turistit.
Täällä jutellaan kuin kelle tahansa. ”Se on lupsakkata ja mukavata. Mutta jos kauppareissulle lähen, niin ei siitä viiessä minnuutissa selviä. Suattaap olla, että jää suustaan kiinni, kun on isältä periny tämän puhelahjan.”
Omassa kodissaan Ruuskanen voisi – saamansa palautteen perusteella – puhua enemmänkin. Uskokaa tai älkää.
”Kotona se on mukava olla öllöttää vaan, ei puhua mittään. Sitte minä lähen mettään, jos en halua puhua, tai kalastammaan. Sitte ku oot taas maailmalla ni suu sopsii.”
Syksyn kuukaudet ovat jalostaneet Zürichissa kaulaan ripustetun kultamitalin makua. Neljä vuosikymmentä edellisestä suomalaisen keihäsmiehen Euroopan mestaruudesta tuntuivat jo melkein kiroukselta.
Monet ovat tulleet kiittämään kesän hienoista hetkistä, ja se tuntuu hyvältä. Älä muuta murrettasi, äläkä itseäsi, he ovat sanoneet.
Oman ennätyksen heittäminen arvokisoissa ei onnistu joka jermulta. Zürichin 88,01 lienee pitempi kuin se Tanhuvaaran kentän yli ojaan lentänyt kuuluisa haamuheitto syyskuussa 2007. Illalla keihäsjermut spekuloivat opiston rantasaunalla, että se oli pitempi kuin mitattu 87,88, mutta ennätyskelvoton, koska laskeutumispaikka oli heittopaikkaa matalammalla.
”Tai en minä tiiä, kuinka pitkällä se siellä ojassa oli. Hyvä kun ikkää tulloo, minä pystyn liiottelemaan, että se oli päälle ysikymppinen. Sehän vaan pitenee, kun keihäsmies tulloo tiettyyn ikkään.”
Valmentaja Aki Parviaisen kanssa syksyllä päättyneen yhteistyön suurin anti Ruuskaselle on ollut oikean, yksilöllisen harjoittelun ja palautumisen suhteen löytyminen. Oppikirjoihin sitä ei ole painettu, eikä kovin jätkä läheskään aina ole se, joka koviten treenaa. Henkisellä puolella hänestä on kasvanut parempi kilpailija, se silmiinpistävän keskittynyt, määrätietoinen ja itseluottamusta uhkuva ammattimies, joka Zürichissa nähtiin.
Kuopion Kalevan kisoissa Ruuskasen keihään lähtönopeudet nousivat viimein tasolle, joka periaatteessa riittää maagisen 90 metrin rajan ylitykseen. Viimeistelyleirillä ennen Zürichia syntyi sinänsä mitättömän pieni tekninen oivallus, ryhtiliike, joka muutti voiman metreiksi.
Myös valmistautumiseen on löytynyt toimiva kaava, ja sen takia arvokisareissut on Ruuskasen uran loppuun asti kielletty sekä Hirvoselta että edelleen taustalla vaikuttavalta Parviaiselta.
Kaksikko jätti tulematta Lontoon olympialaisiin, koska halusi suojattinsa kantavan koko vastuun ja tajuavan, että pärjää yksinkin. Tuloksena oli pronssimitali. Zürichiin heitä ei enää pyydettykään.
”Minä voin sannookki, että turha tulla sinne kuikuilemmaan, oon sen verran taikauskonen. Se riittää, että siellä töröttää se lajivalmentaja. Tullooko sitte liikayritystä tai painetta. Kotimaassa saap kiertää ihan rauhassa ja tuon Timanttiliigan, jos haluaa.”
Ensi kesänä Pekingin MM-kisoihin lähtee uudenlaisella itseluottamuksella ladattu Antti Ruuskanen. Hänen tarvitsee tehdä vain se, minkä on tehnyt aiemminkin.
”Mitalin pakko on se hirvein peikko, mikä urheilijalla voi olla.”
Uran päätavoite, Rion olympialaiset, on enää reilun puolentoista vuoden päässä.
”32 on ikkää sillon, eikä sekkään mikkään vanaha oo, kun tässä vauhtiin on piästy. Parraillaan pitäs meikäläisen olla siinä.”
Ruuskasen uralla moni asia on pitänyt oppia kantapään kautta. Kultamitalia miettiessä ei voi olla miettimättä sitä, kuinka vähällä oli, ettei ura katkennut juuri ennen kuin se lähti lentoon.
Loukkaantumiset eivät ole nujertaneet, vaikka ensimmäisen kyynärpääleikkauksen jälkeen 18-vuotiaana kävikin mielessä kymmenottelijan ura. Käsi ei meinannut parantua millään, ja valmentajan kuolema samaan aikaan koetteli. Rikkinäiselläkin kyynärpäällä olisi nakannut keihästä ottelijalle kelpo lukemat.
Uskon koetuksen hetkistä yksi on ylitse muiden. Ruuskasen persoonasta kertoo paljon se, että hän on kokenut vaikeimmaksi taistelun epäoikeudenmukaista järjestelmää vastaan. Kesällä 2011 paikka Daegun MM-kisoihin piti hakea Urheilun oikeusturvalautakunnan kautta.
”Valtapeli tuntuu niin epäreilulta, kun urheilijana itte on tehny kaiken sääntöjen ja pelimerkkien mukkaan. Sillon tuntu, että onko tässä mittään järkeä. Tipuin kaikilta tukirahoilta pois, eikä ollu ponsoreita mittään. Rupesin miettiin, että ei tätä kannata tehä, tässä mennöö konkurssiin. Pittää lähteä töihin, ja niin minä teinki.”
Tämä oli tässä, Ruuskanen sanoi sekä kotona että Hirvoselle.
Sitten, jotenkin, kaikki kääntyi hyväksi. Ympäriltä löytyi ihmisiä, jotka auttoivat. Se oli käännekohta.
”Jos en olis Daegun kisoihin päässy, todennäkösesti en heittäs. Tuommosta ei pitäs urheilijan kokea, mutta ehkä siitä oppi kaikki.”
Keihäänheittäjä Ruuskanen saattaisi olla vaikka liikunnanohjaaja, hieroja tai personal trainer, pyörittää toiminimeä. Tai jotain muuta.
”En minä mittään ossais olla tekemättä. Kyllä minä uskon, että topakkana ku ois, sais hommia mistä vaan. Ajattelis sillä lailla, ettei sitä työtä piä vahata, mitä se on. Kuhan tekköö.”
Ainoa, mitä on vaikea kuvitella, on lähtö Pielavedeltä. Toisaalta, eihän sitä ikinä tiedä.
”Mutta oon minä miettiny, jos minun pittää pääkaupukiseu’ulle kerrostalloon muuttaa, niin kyllä sillon pittää olla semmonen virka, että kannattaa. Tai sitte pittää olla piilopirtti tiällä tai Lapissa, että pääsee rauhottummaan.”