Kaksi karhua yritti tehdä kaikkensa, jotta ylivieskalainen mehiläishoitaja Kari Vääräkangas ei voittaisi tämän vuoden Paras hunaja -kilpailua.
Karhut kävivät kesällä kolme kertaa hajottamassa Vääräkankaan mehiläispesiä ja syömässä herkut parempiin suihin. Onneksi Vääräkankaan mehiläispesiä oli monissa paikoissa.
Vääräkankaan hunaja, jota kuvailtiin sanoilla "metsäinen, jotain savupirttiä", voitti juoksevien hunajien sarjan marraskuun alussa pidetyssä kilpailussa. Hänen hunajalaaduista peräti kolme ylsi viiden parhaan joukkoon.
Makean makuun päässeet karhut tulevat todennäköisesti herkuttelemaan pesille myös ensi kesänä, mutta Vääräkangaskaan ei luovuta. Hän aitaa pesät sähkölangalla.
Karhut eivät ole tietoisesti ilkeitä syödessään mehiläispesistä hunajaa. Kari Vääräkangas sen sijaan tietää olevansa ilkeä mies.
"Pienet mehiläiset tekevät koko kesän ahkerasti töitä kerätäkseen itselleen ruuan talveksi. Syksyn tullen varastan mehiläisten varastot ja annan niille "laihaa" sokerilientä tilalle, jotta ne pysyisivät hengissä kevääseen."
Ilkeä mies, makea elämä
Ilkeä mies elää kuitenkin makeaa elämää. Hunajatehtaassa ja tehtaanmyymälässä tuoksuu makealle, ja tehtailija joutuu tottumaan tahmaisiin käsiin.
Kun mehiläistarhaaja kehottaa asiakasta maistamaan hunajaa, hän tekee sen tosissaan. Asiakas torjuu maistamisen, koska väittää tietävänsä, miltä se maistuu. Hunajia on kuitenkin hyvin monen makuisia.
Maku syntyy siitä kasvista, mistä mehiläinen on ottanut meden, jonka se jalostaa hunajaksi. On vahvaa ja hentoista aromia. Väri vaihtelee lähes kirkkaasta tummanruskeaan ja syvänpunaiseen.
"Mesikkähunajassa maistuvat valko- ja keltamesikkä, tattarihunajassa tattari", Vääräkangas toteaa. Nämä hunajat ovat kotoisin Ylivieskan Niemelänkylältä Hannu Kontion luomuviljelmiltä, joiden lähettyville Vääräkangas on vienyt mehiläispesiään.
Vääräkangas on iloinen, kun saa pesistä laatuhunajaa. Viljelijä puolestaan on tyytyväinen, kun saa hyvän siemensadon. Sen takaavat viljelmillä pölytyshommissa pörräävät mehiläiset.
On monen asian summa, että Vääräkankaasta tuli mehiläishoitaja. Kymmenen vuotta sitten hän oli rauhanturvaajana Makedoniassa. Juoksulenkki kulki auringonkukkapellon ja mehiläispesien välissä. Luontoon liittyvää harrastusta itselleen katsastellut mies kiinnostui näkemästään.
Samoihin aikoihin sukulaisen sukulainen lopetti tarhauksen, ja Vääräkangas hankki ensimmäiset kahdeksan pesää keväällä 1998.
"Intoa oli, mutta järkeä ei niin paljon", mies naurahtaa. Kirjastoautonkuljettaja alkoi rakennella virkansa ohella pikkuhiljaa pesiä ja tuotantotiloja. Nyt pesiä on yli sata ja tilat ja laitteet hunajan käsittelyyn.
Virastaan hän jäi virkavapaalle viime keväänä. Päätoiminen mehiläishoitaja hän on ollut vasta kuukauden päivät. "Hunajantuottaja, kynttilänvalaja, kauppias, autonkuljettaja, puuseppä", Vääräkangas luettelee taitoja, joita mehiläishoitaja tarvitsee.