Kahta on viljelijän pakko kunnioittaa: Euroopan unionia ja ilmojen haltijoita. Kummankin edessä on maajussi kädetön. Tukiviidakkoon perehtyneestäkin byrokratia tuntuu toisinaan oikukkaalta ja uskomattomalta kuin säät. Molemmissa tuntuvat pätevän kaaosteorian lait.
"Viljelijät ovat hyvin kontrollissa peltolohkoja ja eläinrekistereitä myöten", viljelijä-virkamies Markku Alaraatikka Tervolasta toteaa.
Molemmissa rooleissaan Alaraatikka on oppinut, ettei päivittäistä paperisotaa pidä yrittääkään ymmärtää maalaisjärjellä. Dokumentit on luettava kiltisti läpi, täytettävä joka ikinen lomake ja huolehdittava metrin tarkkuudella peltotilkuista, sillä aina vaan isompi viipale tukipotista tulee pinta-alapohjalta.
"Suomessa mennään joskus saivartelun puolelle, meillä on kotitekoistakin byrokratiaa. Mutta pykäliä on pakko noudattaa, niin tyhmiltä kuin ne joskus tuntuvatkin. Jos meidän käsketään pyhäisin kukkua pellon reunalla, niin mehän kukumme", Alaraatikka heittää.
Alaraatikka on pienviljelijän poika, joka jo kuusivuotiaana istui traktorin pukilla ja julisti alkavansa maanviljelijäksi. Miehestä tuli agrologi ja Tervolan kunnan maaseutupäällikkö, mutta maausko pakottaa edelleen traktorin puikkoihin ja pellolle. Luomussa on noin 60 hehtaaria kotipeltoja, ostettua ja vuokrattua maata. Lampolossa määkii satakunta uuhta ja 160 kevättalvella syntynyttä karitsaa. Pellot ja koneet ovat isännän reviiriä, lampaat ja rekisterin pito vaimo-Mian, jolla on työpaikka kotona viiden lapsen ja lampaiden parissa.
Viljelijät ovat oma rotunsa, huomauttaa Alaraatikka, jota yksi tuottaja on kehaissut sanomalla, että siehän olen enemmän maanviljelijä kuin me muut. "Veistelen toisinaan toimistolla, että lähden nyt oikeisiin töihin. Tuleehan tässä työpäivälle mittaa, mutta tämä onkin enemmän elämäntapa. Elämä pyörii sataprosenttisesti maatalouden parissa."
Virkamiehenä sukupolvenvaihdoksiin ja veroneuvontaan keskittynyt Alaraatikka muistuttaa, että tilan haltuun ottaminen vanhemmilta on melkoinen ratkaisu. "Siinä nuori ostaa kovalla rahalla itselleen työpaikan, jonka tuntipalkka liikkuu 3 - 4 euron välillä. Täytyy kunnioittaa viljelijöitä, jotka ottavat valtavat velat rakentamalla robottinavetoita."
Lammastaloudessa investoinnit ovat pieniä maitotiloihin verrattuna, mutta kaikki on tehtävä itse, jotta homma toimisi kannattavuuden paremmalla puolella. Alaraatikat lähtivät 2003 liikkeelle 25 uuhella. Matkan varrella he ovat huomanneet, että lammas on kokenut uuden tulemisen. Villasukkaimago on kadonnut ja karitsalle on kysyntää. Neljästä kahdeksaan kuukauteen ikäiset karitsat kulkevat pataan kemiläisen Veljekset Rönkä Oy:n kautta. Meri-Lapin karitsasta on jo muutama vuosi rakennettu alueellista brändiä.
Karitsoiminen kevättalvelta alkaen on Alaraatikoille hektistä aikaa. Mutta nyt helpottaa: villavat pääsevät laitumelle.