Tyttäreni tunki maailmaan pari vuotta sitten normaalilla synnytyksellä. Minä ja kätilö katsoimme olympialätkää tabletilta ja vaimo synnytti tableteissaan. Päätössummerin soidessa lapsi parkaisi nähdessään ensimmäistä kertaa kotimaansa häviävän Ruotsille. Saa tottua.
Sukupuolikin oli jetsulleen sitä, mitä ultrassa oli porukalla tiirailtu. ”Ei näy munia”, lipsautin syntymätollouttani. Koska minulla on vähänlaisesti kokemusta tyttönä olemisesta ja kasvamisesta, jouduin pohtimaan suomalaisnaiseutta uudenlaisista näkövinkkeleistä.
Vaikka minulle oli jo viime vuosituhannella naistutkimuksen perusopintoja suorittaessani tolkutettu, että tasa-arvo on Suomessa aivan päin pippeliä, olin kuitenkin ajatellut sen olevan melko mallillaan.
Tyttären syntymä herätti 40 vuotta ruususen unta nukkuneen sisäisen suffragettini. Aloin katsella sukupuolirooleja, lasikattoja ja automainoksia toisin silmin.
Elämäntapojemme kaukosäädin – televisio – paljastaa parhaiten sukupuoliroolit. Nopea kanavasurffaus informoi, että nykynaisen tärkein ominaisuus on vatkata pyllyä mahdollisimman rivakasti monotonisen musiikin tahdissa sen aikaa kun laulutaidottomat nuoret miehet viskovat vieressä pipot päässä rahaa ilmaan.
Ystäväni sanoikin laittaneensa ketkutusmusiikkikanavat lapsilukon taakse, koska ei pysty katsomaan järjissään pienten tyttäriensä kiemurtelua. Koko internetiä ja mainostodellisuutta onkin vaikeampi valvoa.
Jokapäiväiset laihdutuslööpit muistuttavat naiseksi varttuvia päivittäin siitä, että heidän tärkein yhteiskunnallinen tehtävänsä on pysyä hoikkana kuin pajunvitsa.
Loputtoman laihdutuksensa lomassa kauneuteen kasvatetun sukupuolen on jollain ihmekonstilla leivottava liikenneympyrää muistuttava takapuoli.
Umpikieroa naiskuvaa ällistellessäni aloin pohtia, olenko elinaikanani nähnyt tytöillä olevan ihan samat mahdollisuudet? En. Pojilla on ollut vähän helpompaa. Koulussa pojat saivat aukoa läksyjä lukematta päätään, koska olivat poikia. Tyttöjä käskettiin olemaan kiltisti.
Koska pojat ovat tyhmyyden asteeseen katsomatta saaneet rikkoa rajoja, heistä on tullut yritysmaailman valloittajia, sotalordeja ja patologisen itsevarmoja pääministereitä.
Yliopistossakin oli vielä 2000-luvun alussa yhtä selvä roolijako ryhmätöissä kuin alakoulussa: tytöt tekivät raskaimman työn ja pojat keräsivät kunnian – ja lopulta professuurit.
Suomalaismiesten kansainvälinen salaliitto tietääkin sisimmissään, että oikeasti tasa-arvo ei ole vieläkään toteutunut. Tarja Halosesta ja naiskiintiöistä huolimatta asioista sovitaan yhä pubien kusiränneillä ja miesten saunassa.
Kyllä tasa-arvon mallimaamme sorsii miehiäkin huoltajuusriidoista armeijaan, mutta se onkin toinen tarina.
Tyttöyden tulevaisuudesta huolestuneena kysyin itseäni viisaammilta naisilta, mikä on tasa-arvon tulevaisuus. Tilanne ei kuulemma ole lohduton.
Päiväkodeissa ja kouluissa sukupuolirooliongelmat on tiedostettu. Tyttöjenkin annetaan mellakoida. Jatkuva talouskasvukin alkaa onneksi rapautua, kun nykyisät eivät enää pakene perheitään ylitöihin vaan kantavat kortensa kekoon kotonakin.
Ja ennen kaikkea: telkkarissa näkyy parasiittisaaritypyjen lisäksi kasapäin naisia terävinä toimittajina, oikeasti hauskoina koomikoina sekä tyttöjä soittamassa kitaraa.
Kirjoittaja on tietokirjailija.