Taannoin oli tavallista kutsua tiedotusvälineitä neljänneksi valtiomahdiksi. Sille oli hyvät perusteet. Joukkotiedotusvälineet vaikuttivat siihen, mitä aiheita julkisuudessa käsiteltiin ja mistä näkökulmasta niitä tarkasteltiin. Selkeimpänä median vallan ilmenemismuotona pidettiin mediakohujen aiheuttamia ministerieroja.
Nyt voi nähdä, että tiedotusvälineiden vallan huippukausi ajoittui Suomessa 1980-luvulta 2010-luvulle, suurin piirtein median kaupallistumisesta sosiaalisen median läpimurtoon. Muutokset ovat tapahtuneet hitaasti, mutta 1970- ja 1980-lukujen taitteessa media asettui poliitikkojen ja kansalaisten väliin tulkitsemaan ja arvioimaan poliitikkoja. Sitä ennen media ei ollut varsinaisesti itsenäinen, politiikasta erillinen instituutio.
Puoluelehdet olivat merkittävä media, joka kertoi kansalaisille oman puolueen mielipiteen. Myös riippumattomat tiedotusvälineet näkivät oman roolinsa ennen kaikkea poliitikkojen viestin välittäjänä. Poliitikkojen kritisointi oli varovaista, eikä heidän yksityiselämästään juuri puhuttu. Yleisradio noudatti tarkkoja sääntöjä, joiden mukaan poliitikkoja kohdeltiin arvostaen ja tasapuolisesti.
1980-luvun alussa joukkotiedotusvälineet muuttuivat selkeämmin kaupallisen toimintalogiikan mukaan toimiviksi yrityksiksi. Kaupallinen toimintalogiikka ja kiristyvä kilpailu edellyttivät kriittisempää suhtautumista poliitikkoihin. Poliitikkojen haukkuminen ja ”kansan” puolelle asettuminen olivat taloudellisesti kannattavaa.
Samaan suuntaan vaikutti toimittajien ammattietiikan kohentuminen. Toimittajat ottivat etäisyyttä poliitikkoihin ja ryhtyivät arvioimaan heidän toimiaan aikaisempaa ärhäkämmin.
Median valta toimi myös toisinpäin. Riippumattomat tiedotusvälineet nostivat kansansuosikeiksi sellaisia henkilöitä kuin Mauno Koivisto, Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö. Väitettiin, että poliitikoilla täytyy olla ainakin uransa alkuaikoina hyvä suhde toimittajiin. Toinen asia sitten on, että valtaan päästyään jokainen näistä koki tulleensa median kaltoin kohtelemaksi.
Mediankohun aiheuttama ensimmäinen ministeriero nähtiin 1992, kun Kauko Juhantalo joutui eroamaan kauppa- ja teollisuusministerin tehtävästä. Siitä alkoi jakso, jonka aikana useita ministereitä ja muita korkean tason poliitikkoja on joutunut eroamaan.
Viimeisestä näyttävästä ministerierosta on kulunut jo liki neljä vuotta. Heidi Hautala erosi kehitysministerin tehtävistä 11.10.2013. Sen jälkeen media on painostanut monia ministereitä ankarasti, mutta eroon nämä tapaukset eivät ole johtaneet.
Median valta perustui siihen, että poliitikoilla ei ollut muita keinoja saavuttaa todella suuria ihmismääriä kuin kaupallisten tiedotusvälineiden kautta. Kun puoluelehtiä ei enää ollut ja puoluejäsenten määrä kääntyi laskuun, poliitikoista tuli riippuvaisia kaupallisista joukkotiedotusvälineistä.
Samaan suuntaan vaikutti se, että kaupalliset mediat olivat mielipiteiltään yksimielisempiä kuin aiemmin. Mediayhtiöt yhdistyivät ja ryhtyivät julkaisemaan samoja uutisia. Risto Uimonen kuvaa ilmiötä termillä megafoni-efekti, jossa kaikki tiedotusvälineet puhuvat skandaalista samasta näkökulmasta. Silloin median valta moninkertaistuu ja poliitikko joutuu usein ankaran julkisen paineen alla eroamaan.
Nyt tilanne on toinen. Anne Berner on ollut toistuvasti mediakohun kohteena, mutta ei ole joutunut eroamaan. Aikoinaan Suvi Lindén tai Ilkka Kanerva joutuivat eroamaan selvästi kevyempien syiden takia, kuin mistä Berneriä on syytetty.
Miksi median vallan huippu on ohi? Lyhyt vastaus on internet ja sosiaalinen media. Ne ovat murtaneet kaupallisten joukkotiedotusvälineiden vallan kahdella tavalla.
Ensinnäkin jokainen poliitikko pystyy tänä päivänä viestittämään kansalaisille ja kannattajilleen nopeasti, vaivattomasti ja halvalla. Kun poliitikko tekee virheen, sosiaalinen media täyttyy hyökkäävistä ja puolustavista kommenteista. Ne heikentävät sitä aikaisempaa yhtenäistä tunnekuohua, joka oli tärkeä tekijä ministereiden eroon johtaneessa julkisessa paineessa.
Toiseksi poliitikot eivät enää tarvitse joukkotiedotusvälineitä saadakseen massajulkisuutta. Jussi Halla-aho ilmoittautui puheenjohtajakisaan ilman joukkotiedotusvälineiden apua ja silti kaikki tietävät siitä. Kaupallinen media olisi voinut jättää asian kertomatta, mutta toimittajat olivat riippuvaisia tärkeästä uutisesta, joka olisi tavoittanut yleisönsä joka tapauksessa. Halla-aho ei myöskään tarvitse median myötämielistä julkisuutta menestyäkseen politiikassa. Päinvastoin hän voi ärsyttää toimittajia käytöksellään ja korostaa imagoaan sitä kautta.
Medialla on toki edelleen paljon valtaa. Samalla vaikuttaa kuitenkin siltä, että median vaikutusvalta politiikassa on kokenut lakipisteensä kymmenisen vuotta sitten ja nyt näemme uudenlaisen kauden, jossa joukkotiedotusvälineet eivät pysty vaikuttamaan politiikkaan yhtä paljon kuin aikaisemmin.
Erkka Railo on erikoistutkija Turun yliopistossa.