Filosofiassa esiintyi 1930-luvulla pyrkimys puhdistaa tiede metafysiikasta. Loogiset empiristit halusivat palauttaa tieteellisen kielen havainnonsisältöjä kuvaaviin peruslauseisiin ja näiden yhdistelmiin. Tämänkaltaisen ajattelun taustalla oli ajatus, että on olemassa ihmiselle valmiina annettuja havainnonsisältöjä, jotka ovat tiedon perusta.
Sittemmin muun muassa psykologian kehityksen myötä ymmärrettiin, että havainto on aina teoriapitoista. Jäsennämme todellisuuden tiettyjen mallien avulla.
Uudemmassa filosofiassa hyväksytään laajalti, että todellisuuden tavoittaminen ja esittäminen on kielestä riippuvaista.
Kielellisyys tulee ymmärtää laajasti. Tulkinta ja ajattelu operoivat aistimuskonstruktioilla, kuten mielikuvilla. Aistiminen on arvioimista ja arviointi merkitsee aistimista latinan sanan video mukaisesti. Todellisuus on ymmärrettävissä vain kuvien ja äänten muodostaman kielen läpi tulkittuna.
Aistimuksen muodot ovat sääteleviä periaatteita, maailmankuvamme kautta rakentuneita ja periaatteessa henkilökohtaisia. Miksi arkikokemus sitten tuntuisi vahvistavan väitettä, että eri ihmiset näkevät todellisuuden suunnilleen samoin, että aistimuksen muodot ovat kuitenkin yhteisiä? Vastaus on se, että kasvamme samassa mediakulttuurissa, joka lapsuudestamme saakka opettaa meidät näkemään tavallaan. Mediakulttuuri tarjoaa meille ne piilevät periaatteet, joilla jäsennämme aistikokemuksemme arjessa.
Yksi mediatutkimuksen keskeisiä oivalluksia on ajatus, että elokuvan, television, matkapuhelimen ja tietokoneen maailma ei ole vain maailmaa ulkopuolellamme. Yhtä lailla se muokkaa havaintoamme ja ymmärrystämme. Marshall McLuhanin (1911--1980) tunnetun ajatuksen mukaan mediat ovat aistien jatkeita. Niiden läheisyys estää niiden itsensä välittömän ymmärtämisen ja käsittämisen.
McLuhan ajatteli, että sähköinen viestintä on muuttanut keskeisellä tavalla aikamme kulttuuria. McLuhan ei ollut kuitenkaan siinä mielessä epähistoriallinen ajattelija, että olisi ajatellut tilanteen olevan vailla esikuvia. Päinvastoin McLuhan ajatteli eri aikojen mediateknologioiden aina muovanneen ihmisen tapaa hahmottaa maailma ja havaita todellisuus.
Esihistoriassa ihmiset havaitsivat maailmaa sekä maun, hajun, kuulon, kosketuksen kuin näön avulla. Foneettisten aakkosten myötä näköaistin merkitys alkoi nousta ohi muiden aistien, mitä kehitystä kirjapainotaidon keksiminen Euroopassa entisestään vahvisti. McLuhan uskoi, että sähköinen vallankumous voisi palauttaa aistien tasapainon.
McLuhania seuraten voidaan ajatella, että esimerkiksi virtuaalitodellisuuden käyttö vaikuttaa niihin tapoihin, joilla havaitsemme ja jäsennämme todellisuutta. Viimeaikoina on keskusteltu runsaasti niistä mahdollisista vaurioista, joita virtuaalitodellisuuden tai tietokonepelien liikakäyttö saattaa ihmiselle aiheuttaa. Filosofi Georg Henrik von Wright (1916--2003) siteeraa kirjassaan Tiede ja ihmisjärki Einsteinia: "Modernin ihmisen tragiikka on yleisesti ottaen siinä, että hän on luonut itselleen elinehdot, joihin hän fylogeneettisen kehityksensä perusteella itse ei ole kasvanut".
Wright esittää jatkokysymyksen: "Onko tämän tragedian jäätävä pysyväksi. Kun ajatellaan, miten hitaasti lajien kehitys tapahtuu, on olemassa riski, että ihminen ei ehdi sopeutua muuttuneisiin elinehtoihinsa ennen kuin hän on lajina tuomittu tuhoon." Tässä perspektiivissä virtuaalitodellisuus on esimerkki välineestä, joka ylikuormittaa aistejamme ja heikentää kykyämme elää.
Kyberutopiaan liittyy kuitenkin toinen puoli. Mediateknologioilla on perinteisesti luotu esityksiä ihmisen ulkopuolelle.
Nämä esitykset ovat sitten vaikuttaneet tapoihin, joilla aistifysiologisissa rajoissamme olemme nähneet todellisuuden. Ajatus kyberneettisistä organismeista tarkoittaa kuitenkin ruumiiseen, aisti- ja aivofysiologiaan puuttumista.
Utooppinen tavoite on muotoa, että jos virtuaalitodellisuus ei sovellu ihmisen fysiologiaan, niin ihmisen fysiologiaa voidaan muuttaa. Virtuaalitodellisuusjärjestelmien kehittäminen ei olekaan tapahtunut irrallaan geenimanipulaation ja bioteknologian tutkimuksesta.
Australialainen mediataiteilija Stelarc ajattelee, että ihmiskehon manipulointi voi synnyttää radikaalisti uutta taidetta ja filosofiaa. Siten modernismin halu uuteen on purkautumassa kybermoderniksi utopiaksi mediataiteesta aistikokemuksen radikaalina laajentajana. Suomalaisessa mediataiteessa ja -tutkimuksessa tämä pyrkimys on tullut esiin erityisesti Erkki Kurenniemen (1941-) tuotannossa.
21. vuosisadalla mediakulttuurissa esiintyy yhä vahvempana halu tavoitella inhimillisen aistimuksellisuuden rajojen ulkopuolella olevaa eläimellistä tai koneellista kokemusta. Posthumanistinen ohjelma toteutuu osittain uusien medioiden avulla.
Virtuaalitodellisuuden, tekoelämän ja biotekniikan, geenimanipulaation, proteesikirurgian ja siirrännäis- ja keinoelintekniikan merkitys mediakulttuurisina muotoina liittyy tavoitteeseen saavuttaa epäinhimillinen, ihmisen aistimuksellisuudelle tavoittamaton. Kulttuurin ennakkoehtojen sijaan halutaan muuttaa ihmisen evoluution kautta syntyneitä, biologisia ennakkoehtoja. Scifi-kirjallisuus ja -elokuva antavat käsityksen tämän utooppisen pyrkimyksen muotojen moninaisuudesta.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rehtori.