Oulun ylioppilasteatterin ryhmä esittää viisi lyhyttä monologia. Käsiohjelman mukaan tavallisten ihmisten todelliset tarinat tuodaan lavalle dramatisoimatta ja arkipäivän ainutkertaisuutta kunnioittaen. Seuraisi ehkä tunnin ajan puhuntaa. Onneksi, ei näin kuitenkaan käy, ja ainakin yksi monologeista saa tuekseen enemmänkin liikunnallista ja draamallista ilmaisua.
Pimeydessä on viisi valopistettä, ja näihin lisätään taitavasti valon määrää. Yleisön tarkastelun kohteena on kolme kohdetta, ja yhtä spottia hallitsee hanuristi (Marita Äijälä), jonka tehtävänä on jaksottaa kohtauksia ja siirtää katsojan huomio uuteen monologiin ja tarinaan. Musiikki herättää mielleyhtymiä mykkäfilmeihin, ja onkin korostetussa merkityksessä Toinen toista -monologiesityksessä.
Tunnin ajan tarkastellaan muutamia ihmisiä elämänvirrassa ikään kuin dokumenttina. V. Zolotovin sävelmaailma tuo mieleen minimalistisen musiikin, joka toistaessaan ja varioidessaan pieniä sävelkulkuja alkaa vaikuttaa rauhoittavasti. Katsoja rentoutuu ja tietää saavansa pian uuden tarinakatkelman.
Etualalla lepää yksinhuoltajavaihtoehtoäiti (Alina Perälä) kulisseinaan pyykkiteline ja räsymatto. Nainen puhuu kummitoiminnasta, vuorotyöstä, kertakäyttövaipoista, vauvauinnista, luonnonvaroja tuhlailevasta sukupolvesta, joka sälyttää ongelmat tuleville polville. Voi meitä rikkaita! Vaikeinta on toimia sijaistoimintoja vastaan ja pysyä omana itsenään. Eihän elämän tarvitse olla suurta, sillä oleellinen löytyy lapsen silmistä.
Ensimmäiset naurunpyrskähdykset yleisölle tuottaa Niina Penttilä, hyvinvoiva keravalaisnainen, joka on kylpyhuoneremontin vuoksi joutunut henkiseen ahdinkoon. Penttilän lähikontakti yleisöön kestää hyvin monologin ajan, vaikka naisen kiirastuli herättääkin hilpeyttä. Tässä tapauksessa nauru ei onneksi tartu sen aiheuttajaan. Kun kaikki on valmista, sitä vain seisoo ja katsoo kylpyhuonetta kuin ilmestystä.
Hekottaminen jatkuu seuraavan monologin ajan, kun äitin potuilla ja kastikkeilla kasvanut nelikymppinen sohvanvaltaaja ryhtyy kuvailemaan päivänkulkuaan. Sami Jussinniemen monologi on pirteä, hauska ja fyysinen, ja draamallinen ilmaisu toteutuu lavan laajuudelta. Puhunnasta tulee katseltavaa ja koettavaa. Monologin sisältö paljastaa yhdenlaisen yhteiskunnan valtavirrasta syrjäytyneen sympaattisen tapauksen. On jännittävää aamulla lukea lehdestä, josko olisi yleisöpalstalle päässyt. Ehkä tänään saisi äänensä läpi radion yleisöohjelmaan.
Ikääntynyt nainen (Heli Niva) kävelee hitaasti kohti näyttämön keskimmäistä spottia, seisahtaa sen reunalle, kiertää valon, kertoo asiansa ja poistuu. Vanhuksella on toppavaatteet ja kävelykeppi, näitähän näkee katukuvassa. Koskettavaksi monologin tekee aihe: joka päivä joku kokee sairauden, kivun, läheisen kuoleman. Puheessa sivutaan hoitotestamenttiasiaa ja potilaan omaa tahtoa.
Neljäs tapaus on päiväkirjaa kirjoittava lukiotyttö (Mia Tornberg), jonka mielenpäällä ovat nuoruuden suuret olemassaolon kysymykset. Tyttö haluaisi kirjoittaa enemmän ja kurkottaa teksteillään tuleviin ihmisiin. Meitä on kuin miljardeja meren aaltoja, me nousemme ja laskemme, ja jokaista on vain yksi olemassa. Hienoja ajatuksia tiiviissä paketissa.
Viimeinen lavalla on Marika Nykänen, jonka lyhyt puhe on kuin arvoitus. Runo puhuu metaforan keinoin.
Oulun ylioppilasteatterin esitys on tasapainoinen, hillitysti toteutettu ja tarpeeksi monipuolinen kokonaisuus. Tärkeää osa on Marita Äijälän hanurimusiikilla: lämpöä, paksuja sointuja, valssin keinuntaa ja nopeaa liikettä. Seppo Hämäläisen ohjaus sallii monologisteille oman persoonallisen ilmaisutapansa ja äänensä.