Tapamme jäsentää maailmaa ei ole uusi. Aina alusta alkaen lajimme säilymisen kannalta on ollut edullista tunnistaa kaavoja ja tehdä yleistyksiä, oppia kokemuksista ja havainnoista ja näin valmistautua erottamaan vaaraton ja mahdollisesti vaarallinen ilmiö toisistaan.
Emme yhä edelleenkään kiinnitä erityistä huomiota tavallisiin, tuttuihin ja turvallisiksi opittuihin asioihin, sillä ne ovat meille jossain määrin itsestäänselvyyksiä, vaikka emme niiden synty- tai toimintamekanismeja täysin ymmärtäisikään.
Kun tuulee, puiden oksat liikkuvat, tai kun painetaan valokatkaisinta, syttyy kattolamppuun valo. Jos sen sijaan koemme jotain tavallisuudesta poikkeavaa, reagoimme siihen usein melko voimakkaasti.
Esimerkiksi yllättävä kova ääni saa meidät säpsähtämään ja varuillemme, samoin käy, jos yhtäkkiä tuleekin aivan liian hiljaista. Huomiomme kiinnittyy hyvästä syystä kaikkeen tavallisuudesta poikkeavaan.
Ihmiset ovat luonnostaan sekä uteliaita että epäluuloisia, ja nämä molemmat ominaisuudet ovat olleet elintärkeitä lajillemme ja sen kehittymiselle (ainakin joillain mittareilla) luomakunnan kruunuksi. Uteliaimmat ovat aina ottaneet eniten riskejä, ja monesti se on epäilemättä ollut palkitsevaa.
Usein on varmasti käynyt niinkin, että epäluuloisimmat ovatkin olleet niitä, jotka ovat selviytyneet uusista ja yllättävistä tilanteista hengissä juuri varovaisuutensa ansiosta.
Erilaisuus ja tavallisuudesta poikkeavuus ovat asioita, joiden huomaaminen on ollut äärimmäisen tärkeää, samoin kuin niihin reagoimisen erilaiset tavat.
Usein kuulee sanottavan, että erilaisuus pelottaa meitä, mutta se tuskin pitää paikkaansa enää nykyaikana.
Useimmille erilaisuus, johon on voinut hiljalleen totutella, on vain erilaisuutta, ei pelottavaa eikä kauhistuttavaa, ei myöskään valtavan houkuttelevaa tai kiinnostavaa, vain erilaista, ehkä joissain tapauksissa jopa hyvällä tavalla merkityksetöntä.
Joskus erilaisuuden olemassaoloa yritetään keinotekoisesti kiistää, mutta aivojamme ei niin vain huijatakaan. Me kyllä tunnistamme erilaisuuden, joka luonnollisesti riippuu havaitsijan omasta kulttuurisesta ja opitusta taustasta, mutta tässä vaiheessa ihmiskunnan historiaa useimmille meistä on jo kehittynyt hyvän kasvatuksen ansiosta kyky hallita reaktioitamme ja siten monessa tapauksessa myös taito toimia hyvien tapojen mukaisesti.
Vaikka hassusti pukeutuva tyyppi saattaisi aiheuttaa huvittuneisuutta tai kasvoiltaan pahoin palanut tai vammautunut ihminen pelkoa tai inhoa, meidän ei ole mikään pakko näyttää ensivaikutelmaamme tai tuntemuksiamme muille.
Lapset ovat erilaisuuden kohtaamisessa parhaita. Heillä ei vielä varhaisessa iässä ole painolastinaan ylen määrin oletuksia siitä, millainen ihmisen pitäisi olla.
He saattavat ihmetellä erilaisuutta ääneen, kysellä, ehkä osoitellakin, olla alkuun huvittuneita tai pelokkaita, mutta pahantahtoisia he eivät ole (ennen kuin oppivat sen meiltä aikuisilta).
Pienille lapsille erilaisuus on vain erilaisuutta ilman mitään sen kummempaa arvottamista suuntaan taikka toiseen. Hyvä leikkikaveri on hyvä leikkikaveri, olipa sitten minkä näköinen tahansa.
Se, että on juuri sellainen kuin on, ei ole keneltäkään pois. (Olettaen tietysti, että ei itse aiheuta toisille mitään pahaa.) Tai niinhän sitä luulisi. Aina on niitä, jotka ovat omasta mielestään parempia kuin ne toiset, jotka näyttävät tai kuulostavat erilaisilta, ajattelevat eri tavoin tai yhtikäs millään tavalla poikkeavat siitä, mitä ”pitäisi” olla.
Parasta olisi, että emme näkisi toisiamme vaan muodostaisimme käsityksemme toisistamme aivan muilla perusteilla, mieluiten toisiamme kuuntelemalla. Pitkä, lyhyt, kevyt, painava, tumma, vaalea, mies, nainen. Ei millään niistä pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, millaisena ihmisenä me kohtaamaamme henkilöä pidämme, ihannemaailmassa siis.
Kiltti, huomaavainen, ystävällinen, avulias, rehellinen, luotettava, oikeudenmukainen. Eivätkö ne olekin ominaisuuksia, joihin meidän pitäisi kiinnittää huomiota?
Sen sijaan me näemme, kuka on lihava tai kuka laiha, kenellä on suuret korvat tai pieni suu, kenen takamus roikkuu, kenellä on treenattu vartalo tai kuka kävelee tai puhuu hassusti – ja teemme sitten pikaisia oletuksia siitä, millaisen ihmisen kanssa oikein olemme tekemisissä.
Me olemme erilaisia. Ihan kaikki me yli seitsemän miljardia olemme erilaisia. Mitä sitten?
Ihmisen arvo ei ole hänen ulkoisessa olemuksessaan tai toimintakyvyssään, ei uskonnossaan, ei sukupuolessaan, ei seksuaalisessa suuntautumisessaan, ei ihonvärissään eikä varsinkaan poliittisissa näkemyksissään vaan siinä, miten hän itse toimii ja kohtelee muita ihmisiä.
Kuka tahansa voi olla hyvä, ja kuka tahansa voi olla paha. Useimmissa meistä on ainakin ripaus molempia, toivottavasti enemmän hyvää.
Jyri Paretskoi on kirjailija Iisalmesta.