Miltei jokaisessa meissä asuu pieni heidihautala.
Joku remppa on tullut teetettyä tai tavara vaihtanut omistajaa ilman, että sitä oltaisiin sen kummemmin kirjoihin ja kansiin pantu.
Muutama ministeri sanoo, ettei ole koskaan ostanut pimeiltä markkinoilta sen paremmin työtä kuin tavaraakaan. Sopii epäillä; taitavat puhua muunneltua totuutta.
Tilaisuus tuppaa tehdä varkaan nuhteettomuuden perään huutelijastakin. Niin kuin ministeri Heidi Hautalasta (vihr.).
Ne, jotka ovat eläneet sen ajan, kun Me Tammelat -perhesarja tuli televisiosta, ovat ehtineet lukuisia kertoja elämänsä aikana vastata kysymykseen, haluaako jostakin työstä tai tavarasta kuitin vaiko ei.
Jos haluaa kuitin, saa maksaa 150 ajankohdan rahayksikköä. Jos tulee toimeen ilman kuittia, satanen riittää. Kuitin kirjoittaminen on saattanut tulla kohtuuttoman kalliiksi varsinaisen työn hintaan nähden.
Kuitti on haluttu, jos siitä on hyötyä: jos sitä tarvitsee takuuta varten tai summan saa vähentää verotuksessa.
Ensimmäisen kerran törmäsin pimeään työhön hieman toisella kymmenellä. Huhkin koko kesän maatalossa. Tilalla kävi kesän aikana monenlaisia työ- ja kauppamiehiä. Kun työ tuli tehtyä tai tavara vaihtoi omistajaa, isäntä veti seteleitä pursuavan lompakon pussihousujensa takataskusta ja latoi rahat puhtaana käteen.
Syksyn tultua isäntä kaivon housunsa etutaskun pohjalla olleet kolikot ja ojensi ne kiitokseksi kesän töistä. Tyytyväisyys valtasi mielen, tekemiseni oli noteerattu.
Seuraavana kesänä kunniallisena kansalaisena pidetty paikkakunnan kanttori-urkuri kutsui ammattimiesten apumieheksi omakotitalotyömaalleen.
Työ oli mukavaa, mutta palkanmaksu tökki alusta loppuun saakka. Mitä lie jäänyt lopulta saamatta? Kaikki tapahtui tietysti ilman kuittia niin nuorelle apumiehelle kuin varttuneimmille muurarille kuin timpurillekin.
Pieni vilppi oli yleistä kaikkialla siellä, missä se oli mahdollista. Yllättävän monella taholla se oli mahdollista. Eikä siitä kovin suurta meteliä pidetty. Se oli maan tapa, jota harrastivat niin köyhät kuin rikkaat. Kaikkia yhdisti oma edun tavoittelu.
Yleistä oli, että virkatyönsä sairaalassa tehneet ja siellä eläkerahansa tienanneet lääkärit jatkoivat päivää omilla yksityisvastaanotoillaan.
Poikkeuksellista ei ollut, että palkkion lompakkoonsa sujauttanut lääkäri ei antanut kuittia käynnistä. Murahti vain, jos sitä kehtasi pyytää.
Auton korjauksesta ei kirjoiteltu kuitteja silloin, jos ei aina nytkään. Yksi sivutoiminen autonkorjaaja jäi erityisesti mieleen. Kun häneltä peräsi työn hintaa, hän kysyi aina: ”Olisiko pullo liikaa?” Pullo tarkoitti pulloa Koskenkorvan viinaa. Hinta oli aina sama korjasi hän jarrut, vaihtoi öljyt tai teki moottoriremontin.
Talouden kuumina vuosina pääkaupunkiseudulla rakennusmiestä ei saanut tekemään kotiremonttia, ellei olisi suostunut siihen, että hän hoitaa homman pimeästi. Mies hankki tarvikkeet ties mistä ja millä hinnalla. Työ hoitui, raha vaihtoi omistajaa, ja mies katosi samaan tuntemattomaan, mistä oli tullutkin.
Remonttireiskan serkut maaseudulla saattoivat tehdä päivän verokirjalla, mutta ottaa illat puhtaana käteen.
Ilo oli molemminpuolinen. Ylitöistä jäi rakennusmiehelle jotakuinkin yhtä paljon kuin työajalla tehdystä työstä. Työn teettäjä selvisi iltatöistä yli kolmanneksen vähemmin kustannuksin kuin päivätöistä.
Kuinka monta traktorin ja miehen lainaa maaseudulla on tehty ja tehdään edelleen vain mies miestä ja työ työtä vastaan? Siinä ei lasketa tunteja, sanoo verottaja mitä sanoo.
Vaikka maailma on muuttunut sitten Me Tammeloiden ja monia senaikaisia maan tapoja paheksutaan nyt, yksi asia on entisellään: ihmisellä on taipumus pohdiskella, miten maksaa veroja vähän, mutta hyötyä paljon.
Tavallisen kansalaisen mahdollisuudet keinotella ovat käyneet vähiin. Rikkaat ovat kehitelleet omat temppunsa. Sitä kutsutaan verosuunnitteluksi.