Max Jakobsonin muistokirjoituksissa korostettiin hänen taustamerkitystään kylmän sodan aikana, kun presidentti Urho Kekkonen linjasi Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Hän on ehkä keskeisestikin vaikuttanut siihen, että Kekkosen suuret ratkaisut hyväksyttiin siitä huolimatta, että niiden suomettumiseksi moitittu tyylilaji vaikutti usein liian imelältä ollakseen aito.
Jakobsonilainen historiannäkemys alkoi hitaasti aukoa suomalaista kansansielua koko viime vuosisadan jumittanutta psykologista takalukkoa. Suomalaisten tervettä ajattelua salpasi synkistely siitä, että Venäjä-Neuvostoliiton portinpielessä elävä kansa joutuu aina alistumaan naapurin komenteluun. Jakobson oli eri mieltä. Pitää toimia tilanteen mukaan ja käyttää omaa järkeä.
Jakobsonin turvallisuusajattelun kantava teema oli se, että Suomi ei ole koskaan kahden kesken Neuvostoliiton kanssa. Kremlin johdolla oli suurvallan ongelmat ja useimmat niistä olivat hyvin kaukana meistä ja ne kaikki olivat Neuvostoliitolle tärkeämpiä kuin Suomi.
Suomella taas ei ollut suurempaa ongelmaa kuin Neuvostoliitto, ja sen hallitseminen riitti kansallisen olemassaolon turvaksi.
Silloin, kun Neuvostoliitolla oli strategisia tai ideologisia vaikeuksia jossakin maailman kolkassa, se joutui olemaan joustava suomalaisissa pikkuasioissa. Ja niissä tilanteissa Suomella oli mahdollisuus toteuttaa omia tarpeitaan ison Neuvostoliitto-ongelmansa lievittämiseksi. Neuvostojohtoa ei surettanut suomalaisten tässä asemassa ajoittain kokema ahdistus. Sille riitti yleensä se, että Suomi ei häirinnyt Kremlin itselleen asettamien tavoitteiden toteuttamista muualla maailmassa.
Jakobson vaati älyllistä ponnistelua. Vaikka kohtalo tuntuisi kuinka kovalta, sen perusteet pitää selvittää ja ymmärtää. Muuten asioihin ei voi edes yrittää vaikuttaa. Hänen massiivisen laaja kirjallinen tuotantonsa osoittaa, että vimmatusti on yritetty, ja menestyttykin kohtalaisesti, välillä tosin kompastellen ja joskus hyvän onnen avustuksella. Mutta mikään ei onnistu, ellei yritä.
Tällaiselle Jakobsonin elämäntyön kuvaukselle on hyvät perusteet, mutta sillä oli myös muita kansallisesti tärkeitä ulottuvuuksia. Sen lisäksi, että hän oli kylmän sodan ajan ulkoministeriön ja Kekkosen lähipiirin taustavaikuttaja, hän oli tietokirjailija, Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan toimitusjohtaja ja Helsingin Sanomain kolumnisti. Niissä rooleissa hän vaikutti suomalaisen itseymmärryksen ytimeen.
Eva oli myrskyn silmässä toimintansa ensi hetkistä lähtien 1970-luvun lopulla. Eteneminen mihin suuntaan tahansa millä teemalla vain herätti vastalauseiden ja paheksunnan myrskyn. Jakobsonia syytettiin oikeistolaisuudesta, epädemokraattisuudesta, neuvostovihamielisyydestä ja vehkeilystä presidenttiä vastaan.
Evan toiminta virittyi kuitenkin niin asiakeskeisesti, että monet Jakobsonia julkisesti arvostelleet politiikan merkkihenkilöt istuivat mielellään yksityisesti iltakaudet hänen kanssaan pohdiskelemassa maailman menoa.
Jakobsonin luoma Evan yhteiskunnallinen strategia herätteli kansallista itsetuntoa vastavaikutukseksi 1970-luvun yleisradikaalille loiskiehunnalle ja Neuvostoliiton painostavalle läsnäololle. Hän pelkisti historian siihen havaintoon, että siellä, missä on hyvinvointia, on yleensä myös markkinatalousjärjestelmä ja moniarvoinen demokratia.
Jakobsonin Evassa kehittämän ajatusmallin mukaan myös neuvostomyötäilyn aikana oli mahdollista ja luvallista toimia järkiperäisesti, kansallisesti, yksilöllisesti ja epäideologisesti. Romantisoidun sosialismin kilpailijaksi kohosi historialliseen logiikkaan perustuva suomalainen identiteetti. Luokkatietoisen edunvalvontapolitiikan rinnalle hän tarjosi konsensusajattelua, jonka mukana kilpailevilla ryhmillä oli myös yhteisiä kansallisia etuja. Tämä oli hänen radikalismiaan.
Eva ei vastannut ideologiseen propagandaan vastapropagandalla vaan esitti kiveen hakatun yleistotuuden rinnalle moniarvoisuutta, jonka pohjalta jokainen sai kehittää oman totuutensa. Jakobson tarjosi ajatusmallin ja jätti johtopäätösten tekemisen muille. Hän ei käyttänyt vippaskonsteja tai painostusta kansakunnan pään kääntämiseksi, vaan julisti hengen itsenäisyyden sanomaa: oli mahdollista ajatella myös toisin kuin vallitseva yleisviisaus opetti.
Jakobsonin yhteiskunnallinen vaikuttaminen perustui siihen, että hän pystyi vastaamaan ideologiseen hyökkäykseen asiallisella erittelyllä, joka ei ollut vastahyökkäys mutta vaikutti suoraan hyökkääjän henkisiin lähtöasemiin. Jakobsonin aikaisen Evan päätavoitteet ovat toteutuneet vähitellen ja osittain, mutta siihen on tietysti vaikuttanut sen rinnalla moni muukin taustatekijä.
Tähän lopputulokseen johtanut prosessi oli Evan osalta kummallinen. Sen herättämä torjuva ja ivallisesti vähättelevä kritiikki varmisti suuren julkisuuden, sillä Evan ideoiden paheksunta vaati niiden yksityiskohtaista selostamista.
Jakobsonin vastustajien olisi kannattanut vaieta hänet kuoliaaksi, mutta niin ei tapahtunut. Evan pienikin liikahdus oli 1980-luvun alkupuolelle asti suuri uutinen, ja uutiset vaikuttavat.
Jakobsonin onnistuminen perustui osittain siihen, että hänen vastustajansa joutuivat selostamaan laveasti ajatuksia, joita eivät hyväksyneet.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.