Minulla oli tapana pikkutyttönä auttaa mummoa kauppa-asioiden hoitamisessa. Se oli mukavaa puuhaa, josta tienasin muutaman markan karkkirahaa.
Hilkka-mummo tiesi, mitä halusi. Eläkkeellä olevana kalakauppiaana hän oli erityisen tarkka kalan suhteen, mutta myös lihat ja leipä ostettiin kieli keskellä suuta.
Sain tarkan opastuksen kauppareissujeni saatteeksi siitä, mitä kalaa nyt tarvitaan, millaista sen olla pitää ja mistä sitä pitää ostaa. Helppo sanoa, vaikea toteuttaa. Tunsin joskus itseni melko avuttomaksi seisoskellessani kalalaarien edessä tumput suorana tutkimassa, mimmoinen pilke kalan silmissä oli. Onneksi sain apua hallin kalakauppiailta. He tiesivät, mitä mummo haluaa ja käärivät pakettiin sopivaa kalaa.
Kauppahallireissut vielä menivät. Mutta silloin, kun sain passituksen Hovihalliin ostamaan tynnyrisilliä, olivat vitsit vähissä. Mummo nimittäin edellytti, että sillin piti olla tiettyä kokoa ja sukupuolta.
Ja turha varmaan mainitakaan, että sillien sukukalleuksista ei näillä nuorilla myyjänaluilla ollut hajuakaan. Heitä hymyilytti, kun asiaa nolostuksissani kyselin. Silli sujahti sitten pakettiin summassa, joskus sukupuoli meni oikein, useimmiten ei.
Karjalasta lähtöisin olevan Hilkka-mummon yksi ruokabravuureista oli karjalanpaisti. Rasvaa ja suolaa ei säästelty, mutta olihan se taivaallisen hyvää. Mummon mukaan salaisuus piili lihassa: lammasta, nautaa ja possua, eri ruhon osista, oikeassa suhteessa toisiinsa ja ehdottomasti luuta sekä läskiä mukana.
Mummo ja hänen tähtitieteellisen tarkka ostoslistansa tulivat mieleeni muutama päivä sitten käydessäni ruokaostoksilla. Valikoima on periaatteessa laaja, mutta silti tuntuu, että mitään oikeaa ei ole.
Eineksiä, säilykkeitä ja erinäisiä puolivalmisteita notkuu hyllymetreittäin. Marinoitua, muoviin pakattua ja samaan muottiin puristettua lihaa, makkaraa ja nakkeja samoin. Tylsää ja mielikuvituksetonta bulkkia.
Hedelmä- ja vihannesosastoilla asia hyppää räikeimmin esiin. Näennäisen hyviä vihanneksia ja hedelmiä on kasa toisensa perään. Mutta jos haluaa makua ja laatua, pienenee valikoima saamaa vauhtia hinnan nousun kanssa.
Joskus käy niinkin, että normaalihintainen tuote on yksinkertaisesti syömäkelvoton. Esimerkiksi raaka mango on hirveän makuinen. Se maistuu pihkalle ja hedelmän pitkät kuidut jumittuvat ilkeästi hampaiden väliin. Silti valtaosa hevi-tiskien mangoista on kuin kivenmurikoita. Tai no, voihan niitä kypsytellä kotona, josko ne sattuisivat siitä pehmenemään ennen homehtumista.
Onneksi kauppiailla on tähän ratkaisu. Syömävalmiita, ready-to-eat -mangojakin saa joskus kaupasta, kunhan kaivelee pussista enemmän rahaa.
Samaa kaavaa noudattelevat muutkin tuotteet. Esimerkiksi luomutomaatit ovat maukkaita ja miellyttäviä, niin kuin tomaattien kuuluukin olla. Semmoisia, kuin tomaatit "ennen vanhaan", kun ne haettiin puutarhoilta tai kasvatettiin itse.
Ehtaa kanaa on vaikea saada. Kaasuun pakattua broileria löytyy sen sijaan joka kaupasta.
Tuntuu nurinkuriselle, että kunnon ruoka on muuttunut kalliiksi ylellisyystuotteeksi. Asiaan havahtuu varmimmin joko käymällä ulkomailla tai juttelemalla Suomessa pitkiä aikoja viettäneen ulkomaalaisen kanssa.
Täältä puuttuvat lähes tyystin pienet erikoisliikkeet, joissa myydään tuoretta ja laadukasta lähiruokaa. Suomalaiset eivät osaa kaivata, eivätkä myöskään käyttää näitä pieniä arkisia luksusmyymälöitä. Näin siitä päätellen, että ne eivät yleisty.
Toki torit ja kauppahallit vastaavat osaltaan tästä tontista, mutta ainakin itse kaipaisin pieniä leipomoita, liha- ja juustokauppoja sekä tuoretoreja. Näin valikoima kasvaisi, laatu kohenisi ja kenties hyvän ruoan hintakin löytäisi järkevät uomat.