Melkein kaikki taitavat jo tietää, että tänään keskustan johtoon yksimielisesti valittavasta Matti Vanhasesta tuli pääministeri juhannuksen alla sattuman kauppaa. Hän ei tullut tehtävään normaalin demokraattisen prosessin kautta, vaan sosiaalidemokraattien mestaroimana kabinettiratkaisuna. Vanhanen oli itse päätöksestä yhtä hölmistynyt kuin kansakin, ja se näkyi: hän haukkoi pitkään henkeä ennen kuin tajusi, että hänen pitää toimia ja käyttäytyä kuten pääministerin kuuluu tehdä - jämäkästi ja päättäväisesti.
Anneli Jäätteenmäki piti kammeta hallituksen johdosta pois tunnetuista syistä, ja ainoa keskustalainen, joka SDP:lle kelpasi niissä oloissa, oli parimetrinen Vanhanen, silloinen puolustusministeri. Ilman tätä henkilöratkaisua hallitus olisi voinut kaatua. Mutta miksi Vanhanen? Siksi, että sosiaalidemokraatit halusivat hallituksen johtoon henkilön, joka on ennustettava ja vakaa.
Keskustan puheenjohtajuus lankeaa Vanhaselle kaupanpäällisinä. Hänestä tulee keskustan johtaja siksi, että hän on pääministeri; ei siksi, että keskustalaiset palaisivat halusta saada antautua nurmijärveläisen poliitikon johdettaviksi. Vanhasta on arvostettu keskustassa vankkana asiaosaajana, mutta hänessä ei nähty olevan aineksia joukkojen johtajaksi huolimatta siitä, että hän on saman poliittisen broilerihautomon tuote kuin esimerkiksi Johannes Virolainen, Pekka Silvola, Risto Volanen, Esko Aho sekä Olli Rehn.
Vanhanen johti nimittäin 1980-1983 Nuorten keskustan liittoa, keskustan poliittisen juonittelun "korkeakoulua". Sieltähän melkein kaikki keskustan nimipoliitikot ovat kavunneet Suomen politiikan huipulle. Tuo oli sitä aikaa, jolloin Neuvostoliitto oli vielä suuri ja mahtava ja Ahti Karjalainen oli keskustanuorten idoli presidentiksi. Vanhasen aikalaisia ovat muun muassa Esa Härmälä, Martti Pura, Timo Kietäväinen, Lauri Kontro, Timo Laaninen, Hannu Kemppainen, Alpo Merilä ja Maria Kaisa Aula. Samaan porukkaan ilmaantui hieman myöhemmin myös Anneli Jäätteenmäki.
Vanhanen on esiintynyt viime kuukausina ahkerasti julkisuudessa, sekä virkatehtävissä että median pyynnöstä. Tuntematon, harmaa mies on halunnut tehdä itsensä tunnetuksi ennen kuin hänet taputetaan keskustan johtoon tänään. Esimerkiksi Oulun käynnillä pari viikkoa sitten Vanhasella oli peräti 11 eri tilaisuutta, joissa hän esiintyi ja esittäytyi ihmisille sekä antautui tentittäväksi.
Julkisuus on tehnyt tehtävänsä: Vanhanen ei ole vain tullut tutuksi suomalaisille, vaan hän on myös vakuuttanut heitä. Se kävi ilmi Kalevan gallupissa jo syyskuun alussa: Vanhanen sai korkeammat arvosanat kouluasteikolla kuin yksikään puoluejohtaja. Suomenmaan perjantaina julkistama kysely vahvisti asian. Vanhanen on noussut aktiivipoliitikkojen kärkeen Suomessa, ja se on paljon runsaan kolmen kuukauden virassaolon jälkeen.
Vanhasen tavallisuudessa, arkipäiväisyydessä ja yllätyksettömyydessä on jotain samaa vetovoimaa kuin Tarja Halosen vastaavissa ominaisuuksissa. Nuo piirteet uppoavat kansaan juuri nyt.
Jo Margaret Thatcherin jälkeen nähtiin, että politiikassakin on omat syklinsä. Brittikonservatiivit valitsivat räiskyvän Thatcherin jälkeen puoluejohtajaksi ja pääministeriksi periharmaan John Majorin. Suomessa on tultu perässä. Halosen edeltäjä Martti Ahtisaari oli suhteellisen värikäs presidentti, vaikkei hän vetänyt lähellekään vertoja Urho Kekkoselle. Jäätteenmäki ei liioin jättänyt ketään kylmäksi.
Vanhanen tarvitsee keskustan kannatusta nostaneen Jäätteenmäen jälkeen sattumapääministerinä ja -puheenjohtajana kipeästi arvostusta ja vastakaikua kansalta. Se lisää hänen uskottavuuttaan ja vähentää vaikutelmaa, että hän on vain olosuhteiden pakosta valittu pakkopulla.
Arvostusta näyttääkin tulleen yllättävän nopeasti. Se vahvistaa hänen itseluottamustaan, joka on ainakin vielä hänen heikko kohtansa huolimatta siitä, että hän on esiintynyt koulupojasta lähtien yleisön edessä ja toiminut johtajana, eikä hänellä pitäisi olla muutenkaan mitään erityistä syytä vetäytyä kuoreensa.
Hän kun on lyhyessä ajassa osoittanut vankkaa asiaosaamista, ja juuri se oli yksi syy, miksi hänet kelpuutettiin pääministeriksi kesän kriisissä. Kaiken lisäksi hänellä näyttää olevan samanlainen taipumus suojata itseään kuin Esko Aholla: hänkin väistelee kaikkia sellaisia kysymyksiä, joissa hän haistaa tai epäilee vaaraa.
Monet pitävät sitä valtiomiehen merkkinä.
Kuka hyvänsä voi haparoida aluksi uudessa tehtävässä saati vaativassa pääministerin virassa. Sen takia Vanhasesta ei kannata tehdä vielä suuria päätelmiä. Aika näyttää, mitä hänestä tulee. Hän voi osoittaa, että sattuman kauppaakin voi syntyä valtiomiehiä.
Muistetaanpa vain, miten Paavo Lipposen valtiomiesura alkoi. Hänestä tuskin olisi koskaan tullut SDP:n puheenjohtajaa ja pääministeriä, ellei Ulf Sundqvist olisi joutunut luopumaan leikistä kesken kaiken. Vuoden 1995 eduskuntavaalien murskavoiton ja pääministerin paikan olisi ottanut ilman pankkikriisin jälkimaininkeja Sundqvist.
Vanhasella on Jäätteenmäkeen verrattuna yksi merkittävä etu puolellaan: hän edustaa keskustassa oikeita sisäpiirejä. Hänestä tuli puolueaktiivi jo lukiolaisena, ja hän on tallannut samoja polkuja ja varttunut saman ympärillään pyörivän keskustaeliitin kanssa jo noin kolmen vuosikymmenen ajan. Vanhanen tunnetaan noissa porukoissa munaskuitaan myöten, ja niissä arvostetaan, kuten SDP:ssäkin, hänen ennustettavuuttaan ja harkitsevuuttaan. Hänen ei odoteta sooloilevan.
Jäätteenmäki oli vähän kuin Ahtisaari. Hän murtautui puolue-eliitin ulkopuolelta valtaan ja oli liian itsenäinen ja itsepäinen. Jäätteenmäki oli sisäpiirilogiikan kannalta häiriötekijä. Vanhanen on toista maata, sisäpiirin kasvatti ja jäsen.