Matti Vanhanen kommentoi huhtikuun lopulla tyynesti Kalevan gallupin tuloksia suosionsa laskusta. Hän totesi rauhalliseen tyyliinsä tilanteen normalisoituneen. Hänestä oli tullut tavallinen kuolevainen epätavallisen suosiopiikin jälkeen. Vastaus paljasti, että Vanhanen oli odottanut niin käyvän ennen pitkää. Hän muistutti kuitenkin, että hän oli silti suosituin pääministeri 25 vuoteen.
Noiden päivien jälkeen on kuitenkin tapahtunut paljon, ja Vanhasen negatiivinen julkisuuskierre on vain voimistunut. Tuorein esimerkki siitä on vaalirahoitusta koskeva häly. Kommentaattorit ovat yhdistäneet toisiinsa Vanhasen blogikirjoituksen Vihdin Ideaparkista ja hänen Kehittyvien maakuntien Suomelta saamansa vaalituen. Vaikka pääministeri kiisti tienneensä, keitä yhdistyksen takana oli, hän ei vaikuta lausuntoineen uskottavalta. Niin on, jos siltä näyttää, opetti aikoinaan jo Mauno Koivisto.
Tapahtumien kulku on nimittäin pelottavan loogisen näköinen. Vanhanen ja eräät muut keskustan kärkipoliitikot asettuivat tukemaan Toivo Sukarin suunnitelmaa Ideaparkista juuri silloin, kun tämä oli ajautunut napit vastakkain kokoomuslaisen asuntoministerin Jan Vapaavuoren kanssa. Samaan aikaan julkisuuteen tuli tieto, että hyvillä ministerisuhteillaan televisiossa kehunut Sukari oli tärkeimpiä Kehittyvien maakuntien Suomen kellokkaita.
Yhdistys oli lahjoittanut Vanhasen vaalikassaan 10 000 euroa. Ajattelevat ihmiset nostivat heti kulmakarvojaan: totta kai Vanhanen puolusti Ideaparkia, koska Sukari oli osallistunut Vanhasen kampanjan tukemiseen Kehittyvien maakuntien Suomen kautta.
Vanhanen on nyt uudessa ja oudossa tilanteessa pääministerinä ja puheenjohtajana. Hän säästyi yllättäen alkaneella ensimmäisellä pääministerikaudellaan poliittisilta hirmumyrskyiltä, suurilta vastoinkäymisiltä ja selkään puukotukselta. Hän pystyi kääntämään tasaisuutensa ja rauhallisuutensa vahvuuksikseen esiintymällä epäpuoluepoliittisena pääministerinä ja tasavallan toimitusjohtajana.
Yllättävä avioero horjutti kuitenkin jo keskustan äänestäjien luottamusta Vanhaseen, ja se näkyi viime presidentinvaalien tuloksessa: pääministeri sai vain 18,6 prosenttia äänistä. Nyt menossa oleva negatiivinen julkisuuskierrekin käynnistyi yksityisasioista: Vanhasen äkkierosta Susan Ruususesta ja suhteen jälkipyykkiin liittyvästä oikeudenkäynnistä. Mukavan miehen julkisuuskuvaan tuli kylmä vivahde, jota eräät muut tapahtumat ovat vahvistaneet myöhemmin.
Käsitys Vanhasen kylmyydestä elää nyt jo omaa elämäänsä eräiden pääministerin onnettomien kommenttien takia. Mieleen on jäänyt esimerkiksi Vanhasen sittemmin takaisin vetämä paheksuva lausunto mediasta, joka kohdistaa huomionsa vähäosaisiin ja unohtaa hyvinvoivan enemmistön. Ehkä eniten hallaa kuitenkin aiheuttaa hänen sitkeästi vaalimansa kanta, ettei ministerien ole suotavaa puhua keskeneräisistä asioista julkisuudessa. Pääministerille on tärkeämpää hallituksen sisäinen toimivuus kuin äänestäjien tiedon saanti ja mahdollisuus vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon valmisteluvaiheessa.
Kansanedustaja Claes Andersson moitti äsken Vanhasta Ylen Lauantaiseurassa tunteettomuudesta. Vaikka mitä tapahtuisi, "hän rupeaa lukemaan jotain paperia; se kuulostaa niin kuin hän lukisi säätiedotusta", Andersson sanoi. Oppositiopoliitikko liioittelee, mutta jos kommentista kuorii ylimääräisen kuohun pois, niin jotenkin noinhan se menee.
Vanhanen latelee sujuvasti numeroita, joilla hän perustelee vakuuttavasti kantaansa ja torjuu kritiikkiä. Sen jälkeen hän siirtyy vauhdilla seuraavaan asiaan. Tästä rationaalisuudesta ei juuri säteile inhimillistä lämpöä. Sen takia poliittinen arvostelu kylmyydestä voi mennä täydestä, ja mielikuvaa on helppo vahvistaa toistelemalla väitettä.
Jopa valtio-oppineitakin on liittynyt kuoroon. Esimerkiksi professori Göran Djupsund jyrähti tiistaina Hufvudstadsbladetissa, että Vanhasen ilmoitus halustaan jatkaa pääministerinä vuoteen 2015 asti on "helkkarin arrogantti kanta". Professori Jan Sundberg totesi taas, että Vanhanen saa syyttää kritiikistä vain itseään. Eräät sitoutumattomat Helsingin lehdetkin suhtautuvat avoimen kriittisesti Vanhaseen.
Kasvot kuluvat ja Vanhasta uhkaa ennen pitkää myös selkään puukotus omista joukoista. Paula Lehtomäki on jo väläyttänyt vaaran merkkejä. Vanhasen julkisuudenhallinta nojaa puhuvaan päähän, mutta puhumalla on vaikea katkaista vahvaa negatiivista julkisuuskierrettä. Tarvitaan suuria puheita ja väkeviä tekoja, mutta ne eivät ole luonteenomaisia Vanhaselle.