Viime torstain tieto pääjohtaja Matti Vanhalan sairauslomasta ja ennenaikaisesta eläkkeestä oli ja ei ollut yllätys. Yllätystä vähensi se, että Vanhala oli puhunut syövästään julkisuudessa, ja kaikki luulivat sen perusteella, että pahin oli ohi. Niin oletti ja toivoi Vanhalakin.
Juuri sen takia hän tuli julkisuuteen sairauksineen Talouselämässä tammikuun lopussa. Hän halusi osoittaa, ettei vakava sairaus merkitse maailman loppua ja että ihmiset voivat jatkaa senkin varjossa suhteellisen täysipainoista työelämää.
Vanhala oli silti varautunut myös pahempaan vaihtoehtoon, ja se toteutui odottamatta. Tieto sairauden etenemisestä tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja järkytti niitäkin, joille Suomen Pankin hontelo pääjohtaja on ollut vain etäinen tv-hahmo tai pelkkä nimi otsikoissa.
Vanhalan levollisuus ja avoimuus suhteessa vakavaan sairauteen paljastaa, ettei Laihian suuri poika ole mikään tavallinen taapertaja. Hän on ollut Suomen Pankin pääjohtajaksi harvinaisen konstailematon ja suora sekä armottoman rehellinen itselleen ja muille. Pääjohtajan virassa, tunnetussa presidenttihautomossa, on nähty vuosien varrella monenlaisia enemmän tai vähemmän tärkeileviä persoonia, prinsessan herkkyyteen asti.
Vanhala on toista maata. Hän on pitänyt jalat tukevasti maassa. Hän on myös säilyttänyt suhteellisuudentajunsa ja vaatimattomuutensakin huolimatta huippupalkastaan, elämästään hienoissa pankkien herrakerroksissa ja siitä, että on hankkinut arvostetumman aseman Euroopan keskuspankkipiireissä kuin yksikään toinen Suomen Pankin johtaja ennen häntä.
Jäsenkirjattomasta Vanhalasta tuli Sirkka Hämäläisen seuraaja porvarien tuella. Hän voitti Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtajan Jukka Pekkarisen äänin 5-4 pankkivaltuuston äänestyksessä 1998. Pekkarinen oli ansioitunut Vanhalan tavoin kansainvälisissä tehtävissä. Pekkarisen arvoa nosti myös se, että hän oli toiminut pääministeri Paavo Lipposen epävirallisena talouspoliittisena neuvonantajana.
Pekkarinen oli pätevä ja ansioitunut tehtävään, mutta poliittinen palkinto ei pudonnut hänen syliinsä. Onko aika nyt kypsä hänelle? Se nähdään kohta. Poliittinen kiitollisuudenvelka Pekkariselle on yhä olemassa SDP:ssä, mutta hänen ongelmansa on siinä, ettei Lipponen ei istu enää päätöksiä tekevissä pöydissä.
Pankkivaltuuston porvarit tekivät 1998 paljon viisaamman ratkaisun kuin varmaan itsekään tajusivat. Vanhalan nousu pääjohtajaksi on osoittautunut Suomelle onnenpotkuksi. Hän on ollut kielitaitoisena ja asioihin syvällisesti perehtyvänä ihmisenä uuden ajan airut, ensimmäinen aidosti kansainvälinen Suomen Pankin pääjohtaja.
Tämä johtuu tietenkin Suomen Pankin roolin muutoksesta. Vanhala on edustanut Euroopan keskuspankkijärjestelmään 1998 liittynyttä Suomen Pankkia tyylikkäästi ja ansiokkaasti Euroopan keskuspankin neuvostossa, jossa Suomea koskevat tärkeimmät rahapoliittiset päätökset nykyisin tehdään. Siellä ei pärjää muuten kuin asiantuntemuksella.
Kuka hyvänsä tulee pääjohtajaksi Vanhalan jälkeen, hänen tiensä on valmiiksi tasoitettu. EKP:ssä ei ensimmäiseksi aliarvioida Suomen Pankin edustajaa.
Monet Suomen Pankin pääjohtajat ovat osallistuneet poleemisesti ja ärsyttävästikin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Mauno Koivisto tuli tunnetuksi fundeeraavana ja totuuksia laukovana pääjohtajana. Hän hurmasi toimittajat pankissa ja loi yksinpuheluillaan perustaa huikealle suosiolleen. Poliitikkopiireissä Koiviston sormen heristyksiä katseltiin kulmat kurtussa.
Rolf Kullberg otti niin ikään aktiivisesti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, usein tavalla, joka kismitti poliitikkoja ja ay-johtajia. He kokivat, että Kullberg jakoi neuvoja norsunluutornista. Kullberg ajautui ikävästi napit vastakkain valtiovarainministeri Erkki Liikasen ja kohtalokkaasti pääministeri Esko Ahon kanssa. Hän sai maksaa siitä viran menetyksellä 1992.
Ahti Karjalainen joi puolestaan virkansa 1983. Paavo Väyrynen, Ahti Pekkala, Matti Ruokola ja Seppo Kääriäinen joutuivat kertomaan keskustan entiselle presidenttiehdokkaalle, että hänet erotetaan, ellei hän eroa itse.
Huipulla tuulee, mutta Vanhala on säästynyt poliittisilta myrskyiltä, vaikka hän sanoi jo 1999 haluavansa vahvistaa rooliaan talouspolitiikan keskustelijana. Vanhala on ottanut ajoittain tiukastikin kantaa asioihin, esimerkiksi viime vuonna tulopolitiikkaan ja palkanmuodostukseen. Lunta tuli tupaan, mutta ei niin paljon, että se olisi horjuttanut millään lailla hänen asemaansa.
Keskuspankki otti Vanhasen johdolla hiljattain komean voiton ministeri Ulla-Maj Wideroosista ja valtiovarainministeriöstä. Wideroos yritti kajota pankin pääomiin ja voitonjakoon, mutta joutui peräytymään. Ennen EKP-kautta ministerin varpaille tallominen olisi kiristänyt suhteita ja johtanut kriisin poikaseen, mutta nyt ministerin arvovaltatappio meni ohi jälkiä jättämättä.
Vanhalan asemaa ei kyseenalaistettu, vaikka pankin korkea johto näki paljon vaivaa torjuakseen valtiovarainministeriön aikeet. Yksi syy siihen on Vanhalan tyylissä. Hän ei ilmaise itseään kärkevästi eikä esiinny ärsyttävästi. Häntä ei ole mielletä myöskään kukkoilijaksi. On nähty, ettei Vanhala politikoi, vaan kertoo perustellun kantansa.
Ilman sairautta Vanhalan kausi olisi tullut katkolle ensi vuonna. Silloin olisi nähty, olisiko itsenäinen pääjohtaja pakotettu eläkkeelle. Jälkikasvuhan silmäili jo himoiten virkaa.
Kohtaloaan ei voi kuitenkaan valita. Vanhala jättää jälkeensä suuren aukon. Häneltä jäi paljon sanomatta, ja jos hänen tilalleen tulee poliitikko, hän saattaa jäädä viimeiseksi rohkeaksi linjanvetäjäksi Suomen Pankin johdossa.