Aki Kaurismäen elokuva Laitakaupungin valot ja Aleksi Mäkelän Matti saivat molemmat runsaasti mediajulkisuutta ensi-iltojensa alla tammikuussa ja helmikuun alussa.
Sen jälkeen suomalaiset ovat puhuneet jaloillaan. Lipunmyynnin puolella elokuvien väliset erot ovat lyhyessä ajassa kasvaneet yllättävän suuriksi. Matti ylitti viime viikolla 407 000 katsojan rajan, kun Laitakaupungin valoissa oli perjantaihin mennessä käynyt vain 14 248 ihmistä.
Saarijärven elokuvakerhon Matti Pellonpää -palkinnon viime marraskuussa saanut oululainen elokuvamies Pentti Kejonen on juuri sopiva asiantuntija analysoimaan tilannetta.
"Kuvittelin, että Kaurismäen uusin lähtisi vetämään paremmin kuin trilogian edellinen osa, Mies vailla menneisyyttä. Ilmeisesti elokuvien välissä ollut neljän vuoden tauko oli liian pitkä. Ihmiset unohtavat nopeasti. Mies vailla menneisyyttä keräsi Suomessakin noin 150 000 katsojaa, kun Laitakaupungin valot roikkuu nyt kotimaisten uutuuksien peräpäässä", Kejonen sanoo.
"En usko, että Kaurismäki voi tämän jälkeen enää jatkaa samalla linjalla. Joku käänne täytyy tapahtua. Toisaalta hän ei ole enää pitkään aikaan laskenut suomalaisten varaan. Hänen katsojansa ovat Keski-Euroopassa, ennen kaikkea Saksassa ja Ranskassa. Se, miten Laitakaupungin valot meillä menestyy, ei enää ole kovinkaan ratkaisevaa Kaurismäen uran kannalta."
Suosikki luo omaa julkisuuskuvaansa
Aki Kaurismäestä puhutaan Suomessa kansallisylpeydellä, onhan hän kiistatta noussut auteur-asemaan eli työn jäljestä tunnistettavaksi maailmannimeksi.
Oikeat auteurit erottaa muun muassa siitä, miten he kertovat tarinansa, ei niinkään itse tarinoista. Alfred Hitchcockista tuli auteur, kun hän pohti elokuvissaan syyllisyyden kysymyksiä. Nyky-auteureista lähimmäs Kaurismäen statusta pääsee tinkimätön iranilainen ohjaaja Abbas Kiarostami, suomalaisista kollegoista vain Pirjo Honkasalo.
"Kaurismäki on saavuttanut sellaisen aseman, etten muista suomalaisen elokuvan alalta vastaavaa. Esimerkiksi Risto Jarva ei ollut kansainvälisesti yhtä huomioitu ohjaaja", Pentti Kejonen pohtii.
"Valitettavasti näyttää myös siltä, että Kaurismäen elokuvia ei uskalleta maamme tiedotusvälineissä edes kunnolla kritisoida."
Suosikki tietysti luo omaa julkisuuskuvaansa. Hän osaa tarvittaessa olla sopivasti etäinen; kuin Jean Sibelius Ainolassaan.
Radiosta tuli Laitakaupungin valojen ensi-illan aikoihin haastattelunpätkä, jossa nuorelta miesnäyttelijältä udeltiin, millaisia taiteellisia neuvoja Kaurismäki antoi. 1930-1950-luvuilla tällaisia usein kyseltiin Ainolan mestarin luokse päässeiltä onnellisilta.
"Piti katsoa hitaasti alas, sivulle, eteenpäin ja kävellä sitten vakavan näköisenä nakkikopin ohi niin kuin käskettiin. Heti kun yritin vähän improvisoida, kuului ohjaajan huuto, että mitä sinä oikein teet", näyttelijä selvitti uskollisesti.
Aleksi Mäkelä lupaa ja tuottaa puhdasta viihdettä, jonka päätarkoitus on kerätä rahaa.
Matin menestys ei rakennu ohjaajan taiteellisen ainutlaatuisuuden varaan eikä kukaan erehdy elokuvan nähtyään filosofoimaan jälkiteollisesta yhteiskunnallisesta murroksesta. Matti Nykäsen laiffia ei suomalaisille tarvitse selitellä.
Ulkomailla Matti ei välttämättä enää purekaan samalla voimalla kuin täällä: viimeksi Berliinin elokuvajuhlilla Matti keräsi kahteen näytökseen yhteensä 29 katsojaa. Saksalaiset elokuvien sisäänostajat myös moittivat suomalaisnäyttelijöitä keskinkertaisiksi.
Taiteellisen umpikujan vaara lähellä
Matin kautta ei kuitenkaan voi analysoida sitä, miksi suomalaisten syvät rivit eivät nyt näytä syttyvän Laitakaupungin valoista. Ovatko mahdolliset katsojat vetäneet johtopäätöksen, että Kaurismäki vain pyörii saman nakkikopin ympärillä koko ikänsä?
"En usko. Mutta Laitakaupungin valojen ongelmaksi tosiaankin muodostuu se, että tarina jää kerrontatavan ja tyylin alle. Jos elokuvasta lähtee etsimään henkilökuvia, se paljastuu ohueksi. Taiteellisen umpikujan vaara on lähellä", Pentti Kejonen vastaa.