Luin hienon matkakertomuksen: Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Kirjassa henkilö MK reissaa hurjapäisistä matkoistaan ja omavaltaisista taiteellisista projekteistaan kuulujen naisten perässä ympäri maailmaa.
Teoksen ajatus on hieno: etsiä historiasta opastajia, naisia, jotka saavat esimerkillään myös tekijän – ja lukijan – olemaan rohkeampi omissa elämänvalinnoissaan.
Aloin itsekin haaveilla matkakertomuksen kirjoittamisesta. Sitten muistin yhtäkkiä hätkähdyttävän puheenvuoron Nuori Voima -lehdessä, jossa pohdittiin kirjallista hiilijalanjälkeä: kirjallisuutta tulisi jatkossa arvioida sen perusteella, kuinka luontoa kuormittava sen tekoprosessi on ollut.
Aluksi ärsyynnyin: onko näennäisen tiedostavan ekopuheen ulotuttava kaikkialle, myös fiktion tekoprosessiin? Sitten myönnyin.
Teokset heijastelevat kirjoitusajankohtansa arvoja, ja on hyvin todennäköistä, että tulevaisuudessa nykyhetken huoletonta maailmanmatkailua pidetään ”vanhentuneena” oman aikansa ilmiönä, joka kertoo teoksen kirjoitusajankohdan arvoista: siitä, että maapallo oli rajaton resurssi.
Hiukan niin kuin Kankimäki kummeksuu ”Yönaisissaan” Karen Blixenin huumaa ampua leijonia.
Onko matkakirjallisuusgenre meidän aikamme ”leijonan ampumista”?
Nyt me vielä luulemme, ettemme joudu uteliaisuudestamme ja matkustusahneudestamme koskaan vastuuseen.
Meillä on juuri nyt tähtäimessämme leijona, seuraava matka, seuraava elämys, emmekä malta mitata sen hintaa, sillä juurihan me olemme vasta oppineet, että maailma on meille auki ja me rohkenemme syöksyä sitä kohti.
Puhun nyt ennen muuta itsestäni. Minun sukupolveni edustajat ovat tottuneet pitämään matkustamista keskeisimpänä emansipaation muotona.
Sen vapaudenmuodon loimme juuri me, 90-luvulla aikuisiksi varttuneet, ja nyt, kun meille alkaa valjeta, että elämäntapamme on maapallon kantokyvyn kannalta kestämätön, me emme millään haluaisi nimittää arvovalintojamme epäekologisiksi.
Me vaikka muutamme hiilijalanjälkeä mittaavia laskutoimituksia, poistamme laskurista lentomatkailun, ainakin nyt työhön liittyvät matkat, koska onhan niitä tehtävä. Me keksimme, että hyvä tarkoitus pyyhkii syrjään ekologiset ulottuvuudet ja projektiemme ilmastoepäystävällisyyden.
Paasaan tässä ennen muuta itselleni, enkä kritisoidakseni Mia Kankimäen teosta, sillä se on erinomainen kirja.
Tapasin hiljattain Mian raitiovaunussa. Kysyin häneltä mitä hän haluaisi kirjoittaa seuraavaksi. ”Jotain, missä pysytään paikallaan ja tutkitaan tärkeitä kysymyksiä”, hän vastasi.
Ehkä minäkin teen niin sen sijaan että matkustan maailman ympäri kertoakseni siitä.
Kirjoittaja on Oulussa koulunsa käynyt kirjailija.