Aamukahvi oli mennä väärään kurkkuun, kun kuulin kesällä uutisen Venäjän viranomaisten päätöksestä estää eräiden suomalaisten elintarvikkeiden tuonnin maahan. Tuontikielto koski muun muassa muutamien Valion meijereiden tuotteita.
Ensimmäisenä tulikin mieleeni kysymys, onko Valio yrittänyt voidella tehtaillaan vierailleita venäläisviranomaisia pelkällä voilla. Pitäisihän heidän tietää, että venäläiset ovat enemmän Violan perään.
Toiseksi muistui mieleeni keskustelu erään venäläisliikemiehen kanssa. Ihmettelin hänelle, miksi venäläiset vaativat suomalaistuotteilta niin korkeaa laatutasoa, ettei mikään meinaa kelvata. Kun katselee heidän omia tuotteitaan luulisi vähemmänkin riittävän.
Tähän mies totesi ymmärrettävällä suomella: "Me osata tehdä itse sekunda laatu. Miksi me osta sitä teiltä?"
Elintarvikkeiden vientikiellolla ja Venäjän kaupan byrokraattisilla kummallisuuksilla on vakavampiakin ulottuvuuksia, mutta jääkööt ne tällä kertaa. Otan esille hieman kevyemmän näkökulman venäläiseen hygieniamaailmaan. Siitähän jokaisella joskus siellä käyneellä on varmaan omia henkilökohtaisia kokemuksiaan.
Elettiin vielä sosialismin aikaa. Olin matkalla Tshuktshien niemimaalla, joka on vihonviimeinen kolkka Venäjän perällä, vastapäätä Yhdysvaltain Alaskaa. Olin menossa niemimaan kaukaisimpaan ulokkeeseen, Uelenin kylään. Se on kylä, jonka edustalla suomalainen tutkimusmatkailija Adolf Erik Nordenskiöld jäi kiinni jäihin Vega-laivallaan 1870-luvun lopulla.
Ueleniin pääsi helikopterilla Lavrentijasta. Aamu Lavrentijassa valkeni sumuisena ja minulle ilmoitettiin, ettei tänään lennetä. Seuraava aamu alkoi yhä ankeissa merkeissä. Kunnes yhtäkkiä tultiin sanomaan, että pääsen lähtemään rahtihelikopterilla, jos vain suostun kyytiin. Koska sää näillä leveysasteilla saattaa olla samaa sumupuuroa vaikka viikkotolkulla, päätin lähteä matkaan.
Helikopteri oli suuri neuvostovalmisteinen sotilaskäyttöön suunniteltu joukkojenkuljetuskopteri. Saapuessamme -- oppaani ja minä -- koneeseen se oli jo lastattu täyteen rahtia. Meille osoitettiin istumapaikat ohjaajan hytin takaa rahtitilasta. Istuimen virkaa hoiti pari puista kurkkutynnyriä.
Varsin pian selvisi keiden kanssa olimme matkalla. Kopterin valtava, hämärä perätila oli täynnä pakastettuja lehmän ruhoja. Ne olivat menossa samaan osoitteeseen kuin mekin eli Ueleniin.
Matka taittui niin kuin saattoi noilla jakkaroilla istuen taittua. Sumu hälveni, ja Uelenissa meitä odotti aurinkoinen alkukesän aamu. Nousimme kopterista. Samaan aikaan avattiin sen ammottava rahtitila, ja joukko miehiä saapui heittelemään lehmän ruhoja kopterista avonaiselle kuorma-auton lavalle.
Kuorma-auton lava täyttyi lehmän ruhoista kuin kotoinen tukkirekka tukeista. Ruhoja ei sidottu millään tavalla kiinni, vaan auto lähti jyristäen pölyävää hiekkatietä pitkin kohti kylää. Lavalla pari miestä istui tupakat hampaissa ja piteli työmiehen hanskat käsissään lastia paikallaan.
Joku voisi sanoa, että sehän oli neuvostoaikaan, nyky-Venäjä on eri maa. Niin on.
Mutta Venäjä on niin suuri maa, että siellä on vielä tuhansia kolkkia, missä elämä ei juurikaan ole muuttunut sitten neuvostoaikojen.
Uelenissa neuvostovallan viime vuosina elettiin kuin oltaisiin juuri tultu sisällissodan rintamilta. Voi olla, että nyt siellä kello tikittää jo neuvostoaikaa.
Mutta Uelen on yhtä kaukana Kremlistä kuin on aina ollut. Kuten silloin, kun Venäjän tsaari määräsi, että Tshuktshien niemimaan rannikon puihin on kiinnitettävä plakaatit, joissa lukee, että maa kuuluu keisarilliselle Venäjälle. Niitä ei milloinkaan kiinnitetty, koska rannikolla ei kasva puita.