Suomessa ei mielellään puhuta yhteiskuntaluokista. Demokratia- ja tasa-arvomissio ovat häivyttäneet ideologisen luokkatietoisuuden. Kuitenkin meillä löytyy yhteiskuntaluokkia, kun pintaa vähän raaputetaan. Säätykierto on sosiaalisen liikkuvuuden, koulutuksen ja kaupungistumisen myötä helpottunut, mutta uutta luokkajakoa on syntynyt tilalle.
Vaatimattomissa oloissa 1960-70-luvun suomalaisella maaseudulla luokkarajoja ei juuri huomannut. Erot tulivat näkyviin lähinnä silloin, kun tehtiin valintaa, ketkä jatkoivat kansalaiskoulussa ja ketkä oppikoulussa. Mittana tuolloin oli varallisuus, köyhillä ei ollut varaa panna lapsiaan oppikouluun. Ja lähes kaikissa perheissä oli lapsia vähintään puolenkymmentä.
Sen kaikki toki ymmärsivät, että koulumuodon valinnalla oli ratkaiseva merkitys tulevaisuuden kannalta. Ystävyyssuhteiden kehittyessä saattoi myös huomata, että virkamiesperheissä oli maalaistaloja useammin vesijohto ja sisävessa. Tiedosta-vien luokkatovereiden rinnassa kiiltelivät punatähdet tai Desentralisaatio ja Ole porvari -pinssit.
Sota oli jättänyt niin voimakkaan yhteisen kokemuksen, että se opetti toimimaan yhteisten pelisääntöjen mukaan. Yhteiskunta tasapäistyi kaupungistumisen ja Ruotsiin muuton myötä. Perinteeseen kuuluu yhä, että yritetään olla aina hieman vaatimattomampia kuin mitä asema antaisi mahdollisuuden. Öykkäreille, mutta myös nousukkaille, on aina naurettu. Ei siis ihme, että lottomiljonäärit haluavat vaieta ja jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Ajatus yhteiskunnallisesta tasa-arvosta, valtion takaama opintolaina ja peruskoulu avasivat 1970-luvulta alkaen laajan väylän sosiaaliseen, taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen nousuun. Tämä on myös menestystarina, jota yhteiskunnassa on kerrottu ja kerrattu. Sadat tuhannet suomalaiset ovat käyttäneet hyväkseen luokkaretkeä ylöspäin. Viisikymppisissäkin on vielä paljon sellaisia, jotka voivat kertoa olevansa sukunsa ensimmäisiä maistereita ja insinöörejä.
Koulutus on tähän saakka taannut yhteiskunnallisen nousun ja usein mahdollisuuden varallisuuden kasvattamiseen. Vaikka yhteiskuntaluokka ei aina ole suoraan yhteydessä varallisuuteen, on kuitenkin selviö, että varallisuus on yleensä sidoksissa yhteiskuntaluokkaan.
Viime vuosina luokkamatkalla on tapahtunut yllättäviä käänteitä. 2000-luvun yhteiskunta on jo vahvassa murroksessa. Korkea koulutustaso tai tohtorintutkinto eivät takaa edes vakituista työpaikkaa, vaan korkeasti kouluttautuneetkin joutuvat ylikansallisten suhdanteiden riepottelemassa yhteiskunnassa tyytymään pätkätöihin, epävarmaan sosiaaliseen asemaan, jäykkään sosiaaliturvaan ja kankeaan virkavaltaisuuteen.
Koulutettu prekariaatti on kääntänyt heikkouden vahvuudeksi. Se ei enää edes piittaa aiemmin yhteisesti sovitusta suuresta kertomuksesta. Miten voisi piitata, kun sillä ei enää ole asiaa työelämään, vaurauteen tai yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Köyhien määrä on kaksinkertaistunut viimeisen 15 vuoden aikana. Nykynuoriso ei välttämättä saavuta omia vanhempiaan korkeampaa yhteiskunnallista asemaa.
Luokkaretki suuntautuu jo alaspäin. Vaikka miehet pitävät poliittista ja taloudellista valtaa, on heidän joukoissaan myös joukko pahiten syrjäytyneitä. Naiset eivät enää saa turvaa hyvinvointiyhteiskunnasta vaan joutuvat enenevässä määrin pätkätyöläisen osaan. Yhteiskunnan suuret yhteiset kertomukset murtuvat ja muuttuvat.
mirja.niemitalo@kaleva.fi