Työn oppii työtä tekemällä ja siksi Oulun konservatorion pop & jazz -musiikin opiskelijat seisoivat Uuden Seurahuoneen lavalla tämänkertaisen opettajansa, saksalaisen Martin Classenin kanssa.
Teemana oli tällä kertaa tuoreiden sävellysten esittäminen sieltä jazzin modernimmalta laidalta.
Vaikka sävellykset olivat tuoretta tavaraa, olivat esitykset kuitenkin melko standardisti esitettyjä ja varman päälle vedettyjä. Kuinkas muutenkaan. Ei musiikin opiskelija rupea ottamaan turhia riskejä esiintyessään, vaikka improvisoikin.
Onhan selvää, että totaaliseen heittäytymiseen tarvitaan rutkasti kokemusta ja itsevarmuutta. Onneksi henkilökohtaista tulkintaa, persoonallisuutta ja pätevää improvisaatiota kuultiin lavalta aivan tarpeeksi.
Martin Classen oli tietysti varmaotteisuudessaan omaa luokkaansa. Hänen soittonsa oli rotevaa, selkeää ja sisällöltään vahvaa. Ei mitään turhaa kikkailua, vaan keskittymistä sanomaan ja sen mahdollisimman hyvään ulostuontiin ja artikulointiin.
Lavalla piipahtanut Sven Seebeck oli samoilla linjoilla ja niinpä näiden kahden herran vuorottelusoitossa kuului pieni väläys jazzin juurista, hyväntahtoisesta paremmaksi panemisesta.
Modern Jazz Originals, eli itse opiskelijat ovat jo varsin pitkällä jazzissa ja varsinkin sen teknisessä hallinnassa.
Kitaristi Aleksi Ranta sai paljon soolotilaa ja ansaitusti. Hänen soitossaan on taitoa ja herkkyyttä. Se mikä vielä tällä hetkellä puuttuu, on painottamisen taito. Soolot olivat melko tasapaksuja ja huippukohtia jäi kaipaamaan. Ranta urakoi lavalla eniten ja hänen monipuolisuutensa soittajana tuli hyvin esille. Hän on taitava soittaja, jolta voi odottaa mielenkiintoista kehityskaarta tulevaisuudessa.
Laulajat Anna Itkonen ja Emilia Aarnio olivat kinkkisen haasteen edessä, koska lauluosuudet olivat vaativia. Niissä oli teknistä vaikeuskerrointa yhdistettynä herkkyyden vaatimukseen. Hyvin onnistuivat kumpikin. Varsinkin Emilia Aarniolla oli hyvä ilta. Hän sai esityksissään osaset loksahtamaan vaivattomasti kohdalleen. Laulu oli keskittynyttä, kaunista ja hallittua.
Pianisti Pasi Hiltulalla oli aluksi vaikeuksia sooloihin lähdössä. Hän ei pysynyt imussa ja kappale ikään kuin seisahti aina soolon siirryttyä hänelle. Illan edetessä hajanaiset äänet ja toisiaan etsivät ideat summautuivat jouhevammaksi kokonaisuudeksi ja sormet alkoivat puhumaan koskettimilla.
Vähän sama vaiva oli rumpali Heikki Lindströmillä. Alku oli jäykillä ranteilla etenemistä, mutta suhteellisesti ottaen hän paransi esitystään eniten illan aikana.
Toisen setin aikana hän oli juuri se, joka usein potki sykettä moottoriin ja sai kokonaisuuden rullaamaan kevyesti. Tässä häntä auttoi kontrabasisti Ville Kaikkonen, jota olisi halunnut kuulla enemmänkin. Hän kun pysyi tiukasti soittimensa takana, eikä vallannut tilaa, vaikka jäi sellainen kutina, että siihen olisivat rahkeet hyvin riittäneet.
Konsertti osoitti selvästi sen, että nykyisistä opiskelijoista tulee hyviä musiikin ammattilaisia, sillä jo nyt oli paletti hallussa. Täysipainoista ja oivaltavaa jazzia ammattimaisella otteella.
Kunhan elettyä elämää kertyy mittariin enemmän, tulee tulkintoihin rohkeutta syvyyttä enemmän. Silloin kuulijaa ei sävelillä enää vain kosketeta, vaan kouraistaan sielusta oikein kunnolla.