Eskimoilla on tiettävästi kahdeksan eri sanaa, jotka kaikki merkitsevät lunta. Miehekästä stadionrockia paiskovalla The Darkness -yhtyeellä tuntuu olevan 80 sanaa, jotka kaikki kertovat äijämusiikin tukevasta ylivoimasta.
Darknessin touhutupla Dan Hawkins ja Richie Edwards istuskelee helsinkiläishotellin sviitissä lievästi kyllästyneen oloisena. Lumimyräkän takia nelikkoa kuljettanut lentokone on ollut tuhdisti myöhässä, ja sitä myöten koko promokiertueen aikataulu on mennyt kiville. Kaksikko kuluttaa aikaansa kiskomalla tasaiseen tahtiin tupakkaa ja - peribrittiläiseen tapaan - teetä.
- Mutta hei, älä käsitä tätä väärin: me ollaan vaarallinen rock-bändi, mutta nyt väsyttää niin armottomasti, etteivät väkijuomat maistu, Dan muistuttaa ja keskittyy imeksimään naamalleen tuon tuosta valahtavia kiharoita.
Olipa Hawkins sitten miten kyllästynyt tahansa, ei nykyinen pitkästys liene mitään siihen verrattuna, kun bändi rakensi mainettaan Pohjois-Lontoossa. Nelikko näet teki itseään tunnetuksi muun muassa soittamalla puolen vuoden ajan joka ilta eräässä pohjoislontoolaisessa pubissa.
Kolme vuoden sitkeän työn jälkeen tuli viimein palkinto: Darknessin esikoisalbumi Permission to Land teki ilmestyttyään selvää jälkeä brittilistoilla. Single I Believe in the Thing Called Love teki nelikosta saarivaltakunnan suurimman tähden, jota verrattiin muun muassa Queeniin, Thin Lizzyyn ja varhaiseen Def Leppardiin.
Asiaa auttoi kovasti myös se, että Danin velipoika Justin ymmärsi bändin laulajana kvartsintarkasti sen, millainen stadionrock-bändin laulusolistin pitää olla. Reippaasti navan alapuolelle aukeaviin catsuiteihin pukeutunut Justin piti lavalla semmoista meininkiä, että vertailukohtia piti hakea aina Queenin Freddie Mercurystä saakka.
Ei mikään
huumoribändi
Bändillä oli kuitenkin ongelma. Monet kriitikot ja osa levynostajistakin tuntui uskovan, että Darkness on yhden levyn vitsi, jonka tie loppuun lyhyeen kuin kasvissyöjän into brittipubin ruokalistaa lukiessa. Kovien paineiden alla syntyi viime vuonna levy One Way Ticket to Hell and Back, joka livautti epäilijöiltä hammaskaluston kohti kurkunpäätä.
- Kriitikoilla tuntuu koko ajan olevan ongelmia meidän kanssamme. He haluavat lokeroida meidät johonkin, mutta eivät tiedä mihin. Jotkut taas pitävät meitä jonakin huumoribändinä, mitä me todellakaan emme ole. Ei kukaan viitsisi tehdä näin paljon työtä jonkun vitsin vuoksi, Hawkins selvittää.
- En käsitä sitä. Miksi meistä ei yksinkertaisesti voisi vain pitää, kitaristi jatkaa ja ottaa teehörpyt.
Tavallaan Hawkinsin marinan ymmärtää, sillä muun muassa miehiseen musiikkiin keskittynyt brittiläinen Classic Rock -lehti valitsi One Way Ticketin viime vuoden parhaaksi levyksi, mutta vasta ruikutettuaan "tehneensä kaikkensa, jottei heidän tarvitsisi valita sitä".
Kakkoslevyn paineisiin viitatessaan Hawkins muistuttaa myös, että bändi joutui samaan aikaan erottamaan alkuperäisen basistinsa Frankie Poullainin, jonka saappaisiin Dan Hawkinsin entinen kitarateknikko Richie Edwards astui.
- Paineet olivat hartioillamme heti alusta saakka. Ei ehkä musiikin takia, vaan siksi, että bändissä oli joku (Poullain), joka ei siihen kuulunut. Mutta kun se asia saatiin järjestykseen, levyn teko muuttui hemmetin hauskaksi. Varsinkin miksaus oli mukavaa, koska halusimme tehdä tästä todella ison levyn, Hawkins muistelee.
Loistava
Bakerin poika
Levyntekoa auttoi myös remmiin palkattu huipputuottaja Roy Thomas Baker, joka on aikaisemmin työskennellyt niin monen huippubändin (mm. Queen, Free, Cheap Trick, Journey, David Bowie, Rolling Stones) kanssa etteivät sormet ja varpaatkaan riitä laskemiseen.
Kaksikko intoutuukin kehumaan Bakeria täydeltä laidalta:
- Hän on maailman hauskin ihminen. Ja sitä paitsi superfiksu. Jos Roy näkisi vaikkapa nämä sviitin verhot, hän kertoisi sinulle puolessa sekunnissa, mitä materiaalia ne ovat, missä päin maailmaa sitä tuotetaan ja miten verhot on tehty, Edwards valottaa.
- Joo, ja sitten hän kertoisi, miten ne vaikuttavat huoneen akustiikkaan ja soundiin, täydentää Hawkins.
Vaikka kakkoslevy on niin täynnä studioefektejä, päälleäänityksiä ja kitaratuplauksia, että heikompaa hirvittää, vakuuttavat Hawkins ja Edwards, että lavalla Pimeys laskeutuu kuulijoiden ylle oikealla, rockaavalla tavalla.
- Sanotaan vaikka niin, että Darkness on bändi, joka kykenee tekemään täydellistä studiotyötä ja rockaamaan koko stadionin nurin. Sen jälkeen voimme panna 100 000 puntaa sileäksi vuokraamalla retkikunnan ja painumalla sen kanssa pohjoisnavalle. Ja vain sen takia, että meillä on rahaa tehdä niin, räimerokkarit hekottavat.