Poliittiset virkanimitykset ovat Suomessa olleet suurten puolueiden temmellyskenttää. Ne ovat valta-asemiensa turvin päässeet jakamaan omilleen mehevimpiä virkapaikkoja.
Mutta mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Torstainen sisäministeriön kansliapäällikköratkaisu osoitti jälleen, että onnistuu sama pieniltäkin puolueilta, kunhan vain mahdollisuus avautuu.
Olisi rohkeaa väittää, että kristillisdemokraattien kansanedustajaehdokkaana kertaalleen ollut Päivi Nerg olisi virkaan epäpätevä.
Kysymys onkin siitä, oliko hän tarjolla olevista hakijoista ansioitunein. Siihen päätelmään on vaikea tulla hakijoiden taustatietojen perusteella.
Kristillisdemokraattisella sisäministerillä Päivi Räsäsellä oli loppuvaiheessa mahdollisuus valita nelikosta, johon kuuluivat muun muassa EU:n rajavalvontaviraston pääjohtaja, Maahanmuuttoviraston ylijohtaja sekä ministeriön poliisiosaston päällikkö. Kun ministeriön tehtävät liittyvät keskeisesti poliisiin ja sisäiseen turvallisuuteen sekä maahanmuuttoon, olisi voinut ajatella, että näistä toimialoista pitkän kokemuksen hankkineet hakijat olisivat olleet vahvoilla.
Näin ei ollut. Näyttää vääjäämättä siltä, että ratkaisevaksi tekijäksi nousi hakijan poliittinen tausta.
Ei ollut yllätys, että ministeri Räsänen kiisti päätöksen poliittisuuden. Asian myöntäminen olisi ollutkin sensaatio, eikä Suomen poliittinen lähihistoria sellaista tunne, ei räikeimmissäkään tapauksissa.
Seuraava kerta, jolloin ministeri valitsee samalta puoluetaustalta tulevan hakijan kansliapäälliköksi, nähtäneen pian sosiaali- terveysministeriössä. Sen kansliapäälliköksi on povattu kokoomuslaisen sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon puoluetoveria.
Puoluepolitiikan pysyminen pinnalla kansliapäällikkövalintoja tehtäessä on kummallista paristakin syystä. Ensinnäkin poliittiset virkanimitykset ovat kansalaisten eniten inhoamia poliittisen kulttuurin piirteitä.
Toiseksi ministeriöihin luotiin joitakin vuosia sitten poliittisten valtiosihteerien virat, joiden avulla kulloinenkin ministeri pystyy vahvistamaan poliittista ohjaustaan hallinnonalallaan. Näin oli ainakin tarkoitus, ja siksi näitä virkamiehiä nyt ministeriöissä tököttää.
Siksi on pakko kysyä, miksi myös kansliapäällikköratkaisut pitää yhä tehdä puoluepoliittisin perustein.
Poliittisia virkanimityksiä on syystä kutsuttu rakenteelliseksi korruptioksi. Se kulttuuri elää yhä masentavan vahvana niin valtiolla kuin kunnissakin.
Pimeä vaalirahoitus on jo saatu päivänvaloon, ja poliittiset virkanimitykset sopisivat olemaan seuraava puhkaistava mätäpaise. Ne nimitykset vetävät lokaan Suomen perustuslain määräykset kansalaisten yhdenvertaisuudesta ja virkojen nimitysperusteista.
Puolueet itse ovat haluttomia puuttumaan asiaan ilmeisesti siksi, että politiikan valtakamppailussa omat miehet ja naiset korkeilla virkapaikoilla nähdään hyödyllisiksi.
Periaatteessa tilanne voisi korjaantua nopeastikin. Kulloiseltakin nimittäjältä tarvitaan vain korkeaa moraalia.