pekka.mikkola@kaleva.fi
Kolme päivän mittaista patikointia alkusyksyn aikana Kuusamon, Posion ja Rokuan maastoissa riitti vakuuttamaan: Pohjois-Suomi tarjoaa aarteita, joissa olisi aineksia jopa maailmanlaajuisesti vetäviksi matkailukohteiksi. Nuo kolme vaellusta olivat Kiutakönkään päiväreitti Oulangalla, nousu Posion Riisitunturille ja Rokuan Keisarinkierros.
Ruotsalaiset puhuvat mansikkapaikoista tarkoittaessaan kohteita, joissa sielu lepää ja mieli virkistyy. Kaikki kolme kokeiltua patikkareittiä täyttivät tuon ehdon - tosin kun kyseessä on pohjoinen, pitäisi ehkä puhua mustikka- tai hillapaikoista.
Eräretkeilyn vakavat harrastajat pystyvät todennäköisesti kättelyssä vetäisemään esiin kymmeniä muita samanveroisia paikkoja Pohjois- ja Itä-Suomesta. Hyvä onkin, että antoisia reittejä on paljon. Jos polut ovat ravassa liikakäytöstä, pitkospuilta pitää pomppia rimpiin ruuhkaisuuden takia tai jos taukopaikkojen nuotioilla täytyy jonottaa istumapaikkaa makkarakeppi kädessä, osa nautinnosta katoaa.
Väkeä ei saa olla liikkeellä liikaa vaan sopivasti. Kuulostaa ehkä nirsoilulta, jopa itsekkäältä, mutta niin se vain on.
Komeissa harju- ja järvimaisemissa Rokuan parikymppisellä Keisarinkierroksella tuli elokuun lopun aurinkoisena arkipäivänä vastaan neljä ihmistä. Oulusta katsottuna Rokua saattaa olla jopa liian lähellä. Kun rinkka pakataan ja noustaan autoon, lajin aktiivit suuntaavat saman tien Kuusamoon tai Lappiin.
Riisitunturille noustessa ja Kiutakönkään peninkulmalla tuli vastaan muutamia keskieurooppalaisia repunkantajia. Heidän kotiseuduillaan on tarjolla jonkin verran omiakin vaelluskohteita. Se hillinnee nykyistä selvästi suurempien turistijoukkojen saapumista tänne. Tällä hetkellä esimerkiksi Urho Kekkosen kansallispuiston erämaissa joka kymmenes kulkija on ulkomaalainen, Oulangalla joka viides.
On kiinnostavaa nähdä, löytävätkö kasvavat venäläiset matkailijamassat jossain vaiheessa Suomen vaellusreitit. Perinteisestihän venäläinen luontoretkeily on ollut sitä, että on otettu harmonikka seinältä, lihat ja juomat jääkaapista ja lähdetty järven rantaan. Siellä nautitaan tummuvasta illasta nuotion ääressä mollisävelten soidessa.
Toinen, kaukaisempi näkymä voi olla vaurastuvien ja yhä enemmän matkustavien kiinalaisten ja intialaisten ilmestyminen patikkapoluille. Näille parille miljardille laji on vielä kokematta. Kynnys villiin luontoon on heille tosin korkea. Useimmissa kulttuureissahan metsä ei tarjoa kulkijalle syliä vaan vaaroja.
Ilman suuria ulkomaalaisjoukkojakin retkeilijöiden määrä on meillä kasvussa. Karhunkierroksesta tunnetulla Oulangalla kävijämäärät nousivat Metsähallituksen mukaan vuoden 2000 noin 145 000:sta viime vuonna jo 183 000:een. Suomussalmen Hossassa nousu oli 35 000:sta 49 000:een ja Urho Kekkosen kansallispuistossa 150 000:sta 170 000:een.
Jo näillä numeroilla esimerkiksi Oulangan Pienellä karhunkierroksella joudutaan tekemään kovasti töitä, jotta luonto ei kuluisi liikaa. Polkuja on jo jouduttu kattamaan paikoin soralla.
Tässä tilanteessa ainakaan Suomen suosituimpien vaellusreittien hanakka markkinointi ulkomaille ei edes tunnu viisaalta. Jos väkeä on liikaa, kärsii luonto ja kärsii vaeltajan tunnelma.
Kuulostaa ehkä nirsoilulta, jopa itsekkäältä, ja niin se onkin. Näitä aarteita ei kannata jakaa liian monen kesken.